Istuttuani tietokoneen ääressä vaihtelevissa kyykky-, lysy-, rötkötys- ja läjäasennoissa taas viidettä päivää tällä viikolla (tänään on perjantai) ja tituleerattuani itseäni samalla sirkustaiteilijaksi, nykysirkustaiteilijaksi ja taiteilijaksi pysähdyn pakostakin miettimään että ketä tässä taas eniten huijaan? En voi muuta vastata kuin että ehkä itseäni.

Enemmän kuin taidetta, tai edes taidetta ja fyysistä työskentelyä yhteensä, istun koneella. Tai no en istu, röhnötän milloin mitenkin päin. Aamusta aina ajattelen että okei tänään kirjoitan vain tuon yhden sähköpostivastauksen ja sitten treenaamaan tai luovaa työskentelyä harjoittamaan! Ja niin.. .. minä itse, ihan oikeastikko luulit että se jää siihen yhteen sähköpostiin?

En koskaan halunnut ruveta tai pyrkinyt toimistotyöntekijäksi, tekstin käsittelijäksi, tuottajaksi, asioita järjestelmällisesti lokeroivaksi, aikataulutettua kalenteri-elämää eläväksi henkilöksi. Tai varsinkaan sellaiseksi joka tekee niitä kaikkia ilman oikeaa osaamista! Halusin taiteilijaksi. Henkilöksi joka luo ja syventää kertomuksiaan kehittelemällä, harjoittelemalla, viilaamalla, kyselemällä kysymyksiä ja kyseenalaistamalla valintojaan ja päätöksiään.

 

Ei niin käynyt.

 

Tai siis kävi!

 

Onhan niitä hetkiä! Ja ne ovat parasta mitä tiedän! Elämän keveys ja syvin alho. Värit ja syyt maailmassa. Hetkiä joiden kokemisen takia istun taas tälläkin hetkellä mutkalla nojatuolissa tietokone reisien välissä.

Silti en voi olla ajattelematta taide- ja kulttuurihistoriamme suuria nimiä jotka kirjoittivat ja maalasivat sen kivijalan jonka päälle omallakin työskentelylläni olen omat kakkosneloseni ristiin kyhännyt. Omien elämäntragedioidensa päälle heidän ei tarvinnut hautoa teoskuvauksia tai virtuaalisia sähköpostilaatikoita nivustensa päällä.

*tähän kohtaan huokaus ja leuan nosto pystyyn*

No, tämän tekstin jälkeen vielä se yksi sähköposti ja se toinen juttu ja sitten! Sitten teen jotain muuta! Keitän iltapäiväkahvit ja ravitsen luovuutta kirjalla.

Huomenna tanssin.