Ajatukseni työstä ja sen tekemisestä, pohdinnoista taidealalla toimivan henkilön arjesta ja arvosta ovat kulkeneet useita reittejä, nostaneet tunnetasoni ääripäästä toiseen ja saaneet minut kokemaan niin totaalista epäoikeudenmukaisuutta kuin äärimmäistä etuoikeutustakin. Oman mielenterveyteni ja mahdollisimman hyvän onnellisuusasteen saavuttamiseksi olen viime vuodet pyrkinyt kaikkien elämäni osa-alueiden yhdistämiseen päivittäisellä tasolla. En jätä töitä ”töihin” illaksi, työkaverini ovat usein läheisimpiä tuntemiani ihmisiä, hyväksyn, että esiintyvänä taiteilijana olen enimmäkseen töissä lomalla ja viikonloppuisin (silloinhan meitä tarvitaan, toimittamaan tekemistä työssäkäyvien massojen vapaa-aikaan), päivässäni, viikossani ja vuodessani ei ole selkeää toistuvaa kaavaa, ei aamurutiinia eikä kotipaikkakuntaa. Vastaan virallisiin kysymyksiin itsevarmasti oikeilla puolitotuuksilla välttääkseni marginaalisen elämäntavan tuomia ongelmia, ja jatkan keskustelua ystäväni kanssa kuukausien jälkeen kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan välissä.

Työ on jonkun tarvitsema vastapalvelu, josta ollaan valmiita antamaan rahaa. Havaitsemani tarve sirkustaiteelle ei ole päätä huimaava nyky-yhteiskunnassa (tai siis, omasta mielestäni tämä on erityislaatuisen tärkeää ja haluaisin että mahdollisimman moni huomaisi sen, siksihän tällä alalalla teenkin töitä. Ne kuuluisat ”kaikki muut” eivät vain vielä ole täysin valaistuneita). Lääkärien, ruokakauppojen ja vedenpuhdistuslaitoksen katoaminen herättäisi ansaitusti enemmän mielipahaa kuin sirkuksen. Olen päätellyt työskenteleväni bonus-alalla. Yleinen mielipide ruksinee ”kyllä” kysymykseen Onko sirkus hyvä asia? ”ehkä” kysymykseen Aiotko nauttia sirkuksesta lähiaikoina? Ja kysymykseen Miten, kommentoi vastaustasi olisi oikea vastaus ”tykkäämällä somepostauksesta” mikäli rehellisyys viimeinkin perisi maan. Tässä sitä on istuttu koronapäissään sisätiloissa nyt yli 2kk, ja on hyvin selvää, että me taiteilijat olemme viimeiset, jotka kutsutaan takaisin yhteiskunnan aktiivisiksi toimijoiksi. Tai siis, jotka ihan itse kutsumme itsemme takaisin juhliin kun aika on taas kypsä.

Mutta niin, se elämän ja työn fuusio. Tiedän, että suurin osa ihmisistä pyrkii päinvastaiseen. Kulman takana vaanii työuupumus, parisuhde kärsii, pitää tuntea omat rajansa, töitä tehdään jotta olisi varaa vapaa-ajallaan tehdä mitä haluaa ja niin pois päin. Itselleni tuntuisi kuitenkin kummalliselta jakaa persoonani ja kehoni eri lokeroihin, jotka jotenkin mystisesti aktivoituisivat ja sulkeutuisivat kellon ja kalenterin määräämässä järjestyksessä. Aivoni tuottavat ajatuksia päivän halki, ja ne usein liittyvät sen hetken mielenkiintooni, joka ihan tosi usein liittyy jotenkin ammattiini. Treenistä väsynyt kehoni ei yhtäkkiä muutu pirteäksi vapaa-ajan kehoksi treenin loputtua. Ammatti-minän mielipiteet ja argumentit eivät ole tippaakaan viisaampia kuin jokapäiväinen maailmankatsomukseni ja niitä värittävät aivan samat kognitiiviset vinoumat kuin yksityishenkilö-minääni. Ja jos tähän rakastamaani luovaan kaaokseen ikinä tulisi perheenlisäystä, olisi mahdotonta tarjota rutiineista, pysyvistä paikoista ja samoista sosiaalisista kanssakäymisistä rakentuvaa rinnakkaistodellisuutta.

Ihmiset ovat monitahoisia ristiriitaisia kokonaisuuksia, ja haluaisimme nähdä heidät ja itsemme yksinkertaisempina ja helpommin ymmärrettävinä sarjakuvahahmoina. Hyvikset olisi hyviksiä ja pahikset pahiksia, olisi helppoa valita ketä tukee ja arvostaa. Oscar-palkittu ohjaaja on yksi ja sama henkilö kirjoittaessaan mestarituotoksensa kuin raiskatessaan alalle pyrkiviä naisia, maailmankuulua popmusiikkia säveltävä musikaalinen nero voi olla pedofiili, ja samalla hänen musiikkinsa on tuottanut iloa ja turvaa miljoonille. Itse olen sama henkilö mahtavana kaverina, joka kutsuu akrobaattiystävänsä projektin jäseneksi kuin kusipäätyönantajana joka ei suostu maksamaan hänelle muuta työryhmää enempää, vaikka hänellä on lapsi ja suuremmat elinkustannukset.

Työ- ja privaattiminän yhdistäminen on myös yritys välttää katkeroitumista. Työni takia kokemani hetket eivät aina ole mukavia. Työntäessä parin tonnin peräkärryä jäisellä maalla keskellä yötä kaksistaan (epätoivoista) on mahdotonta olla ajattelematta, että tämä on varmasti jonkun vika. Viikonlopun aikana saatuaan 3 häätöä tyhjältä maa-alueelta, jossa kukaan ei tehnyt mitään, ja epäluuloisten ohikulkijoiden huomautellessa ettemme ole paikallisia saa aavistuksen siitä, kuinka meidät on opetettu pelkäämään muukalaistunkeilijaa. Koska emme ole valinneet ulkonäkömme puolesta näyttää rikkailta, junassa tuntematon mies kehoittaa kohteliaasti partneriani ajamaan parran, sillä siellä on koronavirus. Ohi kulkeva parrakas konduktööri ei saa samaa kehoitusta, sillä hänen partansa ääriviivat ovat saksilla siistityt ja merkkifarkuissa ei ole työn tuottamia kulumia. Me olemme valkoihoisia, pienikokoisia ja yleisten ennakkokäsitysten mukaan aika harmittoman näköisiä. En osaa edes kuvitella, millaista olisi johonkin vähemmistöryhmään kuuluvalla samassa tilanteessa.

Kulutan palkatta päivittäin tunteja lähettäen sähköposteja ihmisille, jotka kaikki vastaavat minulle palkallisten työtuntiensa puitteissa, jos vastaavat. (Pieni sivuhuomautus alan uusille tulokkaille, 1 vastaus / 15 lähetettyä sähköpostia eli 6% on hyvä saavutus, älkää lannistuko! Ja kenelläkään toisella ei ole helpompaa.) Koko sirkusalaa ei olisi olemassa ilman meitä sisällöntuottajia (ja en nyt tarkoita somepostauksien valmistelua, vaan taiteilijoita), ja kuitenkin säännöllisesti todistelen ammattitaitoani, visiotani ja hyödyllisyyttäni. Rehellisyyden nimissä ihan bonustahan tässä vain ollaan, minä ja elämäni, eikä mikään universaali elinehto. Kaikki kokemani on henkilökohtaista, mutta samalla minun itseni valitsemaa.

Kokeilin menneisyydessä sitä ”tavallista” elämää, jossa töistä palataan kotiin, eikä sirkus liity vapaa-aikaan 8 vuoden ajan. Se oli ihan mukavaa, mutta en koe tarvetta uusia tätä koetta. Koen eläneeni siitä elämästä jo parhaat puolet, kiitos siitä eksälleni. Nyt haluan löytää jotain muuta.

Harrastuksethan veisivät pois ajatuksia ”töistä”, mutta minun on aivan mahdotonta keksiä jotain, joka ei menisi kategoriaan hyötyleikit. (Hyötyleikki -substantiivi. Termi sirkusta sisältämättömälle harrastukselle, joka kiinnostaa siksi, että opittua taitoa voi hyödyntää joko lavalla tai muussa esityksentekoprosessissa). Sille on syynsä, että olen akrobaatti. En tiennyt nuorena, että kaikki olettamani vapaa-ajan ”hyödyttömät” aktiviteetit kuten telinevoimistelu, musiikki, ompelu ja puissa kiipeily olivat lopulta ainakin puolet siitä koulutusmäärästä, jota hyödynnän tällä hetkellä ammatissani. Haluan liikkua. Ahdistaa olla tekemättä mitään, oppimatta mitään, saavuttamatta mitään ja haaveilematta mistään. Kehoni keksii ties mitä vaivoja jos en liiku.

Olen vapaaehtoisesti ja kenenkään pakottamatta priorisoinut 21 vuoden ajan aikaani asioille, jotka nykyään liittyvät sirkukseen. Näin ollen koen tekeväni töitä vapaaehtoisesti ja kenenkään pakottamatta. Ahdistukseni sirkusalalla työskentelyn hankaluutta kohtaan laski dramaattisesti ymmärrettyäni, että saan lopettaa ihan koska haluan, eikä se vaikuta juuri kenenkään elämään. Tämän shovel yourself out of the shit -työpajan jälkeen minulla ei ole pienintäkään epäilystä, ettenkö kouluttautuisi johonkin toiseen ammattiin ihan tuosta vain. Oletan olevani monien mielestä maaninen perfektionisti-addikti, joka kyllä jossain vaiheessa sitten rauhoittuu. Oletus on ehkä tosi, mutta täällä minä olen nyt tämän kehon ja mielen kanssa yrittäen vaan parhaani selvitä, aivan kuin kaikki muutkin.

Vapaan kentän ongelmallisista työoloista puhuttaessa en vain keksi, että kuka lopulta olisi vastuussa, että asiat eivät olisi niin kuin ne ovat. Olen esiintynyt muutamia kymmeniä kertoja kipeänä, pahimmillaan lievää ruokamyrkytystä lääkkeillä piilottaen tunnin ajaksi. Ei ollut kivaa, mutta olisi teennäistä väittää, etten tule tekemään sitä uudestaan. Tätä on vaikea selittää niin, etten tule täysin väärinymmärretyksi tai triggeröi burnoutista kärsiviä, mutta yritän kuitenkin: sirkusalalla vallitseva The show must go on mentaliteetti on ollut minulle voimavara, henkinen tukipilari, joka auttaa vaikeiden hetkieni yli. Vähän kuin uskonnollisille ihmisille ehkä rukous toimisi. Irrationaalinen, uskomukseen perustuva käsitys ”korkeammasta tahosta” ja pyrkimyksestä kohti ”hyvää”, jonka voimalla voi ylittää itsensä ja pystyä enempään kuin itsestäni uskoin. Se on ajatus jostain itseäni laajemmasta yhteisöstä. Henkilöistä, joiden kanssa kokisin hengenheimolaisuutta. Se on myös toive, että tekemäni asiat olisivat tärkeitä yhteiskunnassa, ja että tulevaisuudessakin olisi erilaisia elämänvalintoja tekeviä henkilöitä vastapainona vallitseville normeille.