Viisi vuotta sitten vannoin, etten enää tekisi taidetta tuskasta luomisvoimaa ammentaen. Puhuin kauniita sanoja innostuksesta ja positiivisten tunteiden voimasta. Puhun edelleenkin, silloin, kun en ole masentunut ja epätoivon partaalla. Mutta hyvät lukijat, tänään ollaan siellä toisessa ääripäässä! Jos rehellisiä ollaan, niin suurimmalta osin se on nykyään häpeä, joka minua eteenpäin puskee. Tavoitteideni saavuttamiseksi asetan itseni mielessäni samalle viivalle muiden tekijöiden kanssa, jotka ovat paljon itseäni enemmän, parempia, kokeneempia, tiedokkaampia. Sitten hävettää kun en pysty vielä samaan, ja välttääkseni julkisen nöyryytyksen teen duunia kuroakseni tämän kuilun minun ja heidän välillä umpeen. Hävettää (heh) myöntää, että tämä metodi toimii tosi hyvin.

Häpeä ja itseinhon ovela vältteleminen, tosi paljon pääsin eteenpäin taiteilija-kliseestä, tuskasta ammentamisesta.

Koronan tullen oon lähinnä kasvattanut hiljaista kytevää vihaa mun sieluni puutarhassa. Ja sitten hävennyt, että oon niin vihainen ja tuomitsevainen. Suututtaa about kaikki. Vituttaa että tässä pitäisi nyt nähdä jotain positiivisia puolia (haloo, pandemia! eikö se voi olla vaan paska juttu ja sillä sipuli.) tai nauttia tästä ajasta jonka olemme saaneet lahjaksi. Mä en halunnut lomaa, mä olin elämäni parhaassa vaiheessa keskellä asioita, mistä olin haaveillut, ja joiden eteen olin työskennellyt vuosia. Ahdistaa, että tässä pitäisi nyt taiteilijana jotenkin make the best of the situation ja yhtäkkiä luovuus virtaisi kontaktin tärkeyden kaipuuta heijastavaan uuteen TOSI TURVALLISEEN teokseen, tai digitalisoisin kaiken tuotantoni, vai mitä vielä. Projekteiltani on about 100 keikkaa peruttu tältä vuodelta, suomalaiselle ryhmälleni oletettujen tulojen menetys oli 70 000€ ja kansainväliselle 200 000€. 12 ihmistä ilman töitä, koska peruuntuneet tilaukset ei paljoa euroja tuo kenenkään palkkaamista varten. Eikä se edes lopulta oo rahan menetys mikä tässä on vaikeeta ottaa, koska ei voi menettää jotain, mitä ei omistanut. Elämäni olen jo ajat sitten järjestänyt toimivaksi tilanteessa jossa tulot vaihtelee, niitä ei ole, tai ne katoavat äkkiseltään. Ei tässä koronassa sen suhteen mitään uutta ole.

Pahinta tässä on se, että vuosikausien pohjatyö ja pitkäaikainen unelma, jonka eteen oon laittanut kaiken energiani menee kerralla roskikseen, ja sitten pitäisi näköjään vielä olla kiitollinen tästä ihanasta mahdollisuudesta. Olla Taiteilija, joka vaikeana hetkenä pitää Toivon Liekkiä yllä ja Mukautuu tilanteeseen, Inspiroiden muitakin kohti seuraavaa ideaalia, uutta normaalia, tai mitä kohti tässä nyt matkustetaankaan tällä kertaa. Koronasta on tullut koko kansan viihdettä, eli sinänsä kulttuurin tauko ei onneksi jätä ammottavaa aukkoa arkipäivään. Ennen seurattiin Kardashianeita ja kissavideoita, nykyään vahdataan innoissaan kuinka suurella prosentilla on bussissa maski päässä ja montako tartuntaa on enemmän kuin eilen. Olen viettänyt suuren osan korona-ajasta maissa, joissa on maskipakko. Eipä kyllä paljoa vakuuta tämän säännön hyödyllisyydestä me kaikki kuuliaiset ihmiset, jotka nyimme viidettä päivää samaa kankaanpalasta naamamme eteen aina, kun joku voisi nähdä.

Että joo, häpeän voimalla tästäkin läpi sitten. Vuoden läpi olen yrittänyt treenata, koska hävettäis se, että en treenaa. Se, että ei oo esityksiä, että ei ole ryhmää ympärillä, jonka kanssa treenata, tai oikeastaan mitään, mitä odottaa ei paljoa lisää motivaatiota. Onneks on häpeä. Leivoin keväällä kaikenlaisia juttuja kun hävetti, että poikaystävän vanhemmat kokkasivat meille koko ajan viettäessämme ulkonaliikkumiskieltoa heidän luonaan. Suomi-ikävässäni tein jopa karjalanpiirakoita. Ikävä kuitenkin onnistuu haihtumaan aina avatessani somen ja sanomalehden: vuoroin syytellään jokaista ihmisryhmää koronan levittämisestä; nuoret ei jaksa noudattaa suosituksia, vanhukset ei ota uhkaa vakavasti ja menee kauppaan, baareissa notkujat hävetkää, saakelin lomamatkustelijat eikö nyt kerran voisi jäädä kotiin, minä itse tein kunnolla, mutta kun kaikki muut kusi tilanteen niin katsokaas nyt mihin päädyttiin. On helpompaa ottaa tämä yksinäisyys, mitä nyt koen puuhastellessani piilossa mitä pystyn, kuin tulla Suomeen, jossa voimassa on kahden maan taktiikka: Suomi ja ulkomaat. Ulkomailla on korona.

Disneyland myös julisti Ranskan toisen ulkonaliikkumiskiellon portailla kiinnioloaikansa: 14. joulukuuta asti, ja taas 1.4 alkaen helmikuun puolelle. Tästä viisastuneena pyyhin mielessäni kalenterista pois kaikki nyt vireillä olevat keikat helmikuulle saakka, olettaen, että suurempien rahojen kanssa toimivilla on parempaa tietoa tilanteen ja rajoitusten kehittymisestä.

Ja samaa logiikkaa seuraten taas (koska kaikesta huolimatta aina joku innostuksen kipinä mut nostaa näistä synkistä keloistani takaisin puuhastelemaan): Cirque du Soleil nousi pois konkurssista viime viikolla. Tämä vähäsen nostaa toivoa sitä kohtaan, että joskus taas tapahtuisi jotain. Henkilökohtaisesti en kyllä yhtään ihmettele, jos sirkusartistien määrä romahtaa ensi vuosien aikana. Ei tämä työ helppoa ollut ennen kaikkia näitä rajoituksiakaan, ja nyt ollaan noustu jollekin ihan eri tasolle haasteen suhteen. 

Kuvituksena Hesarista 30.11 sopiva Fok it -sarjis.

Screen%20Shot%202020-12-01%20at%2021.05.