Kaikissa maissa on omat säädöksensä ja eri tekniikka koronan torjumiseen. Monet säännökset tuntuvat olevan ristiriidassa toistensa kanssa ja siltä se on Suomessa ja Ranskassa tuntunut kulttuuria koskevien säädösten kannalta. 

Istun täpötäydessä junassa ja mietin mikä olisi eri tavalla jos istuisin teatterisalissa tai ulkoilma tapahtumassa? Ehkä se että ne olisivat korona turvallisemmin järjestetty kuin aamun ruuhka metrot, täydet junat ja ostoskeskukset.

 

Viime vuoden aikana on ollut aikaa kyseenalaistaa oman taiteen tekemisen tapoja ja huomata riippuvuus suhteita, kun mitään ei saa enää tehdä eikä uutta alkua näy. Minut on Ranskassa luokiteltu « non essentiel » joukkoon mikä tarkoittaa, että en ole tarpeellinen, ja se on tarkoittanut että en ole saanut välillä poistua kotoa muuta kuin kauppaan, kun yhteiskunnalle hyödylliset ammattikunnat ovat saaneet käydä töissä. Esitysten valmisteleminen on sallittua mutta ei esiintyminen. Esityksiä järjestetään vain ammattilaisille, ostajille. Piiri pieni pyörii, mutta takaahan se sen että esitys tulee nähtyä, työ ei mene suoraan roskiin ja toivoa « oikeista » esityksistä on tulevaisuudelle.

 

Viime vuoden aikana yleistyneet striimaukset ja suljetulle piirille esiintymiset ovat herättäneet kysymyksiä siitä, miksi oikein tätä työtä teen ja mikä siinä on minulle tärkeää. 

Jotkut asiat ovat selkiytyneet mutta pääasiassa on kuitenkin vain ollut vaikeaa aloittaa mitään taiteellista työtä ja aika ja energia ovat menneet jossain harmaassa lätäkössä pulikointiin ja uusien peruutusten ja absurdien sääntöjen ihmettelyyn. 

 

Itselle vahvimmat kokemukset ammattini tärkeydestä ovat syntyneet usein epätavallisissa paikoissa, joissa ihmisten kohtaaminen on ollut tärkeässä osassa. Miten tänä päivänä jatkaa ammatinharjoittamista, ihmisten kohtaamista, onko se tärkeää, uskonko siihen tarpeeksi itse? Milloin siihen saadaan taas lupa ja kuinka moni on edelleen työkunnossa henkisesti ja rahallisesti silloin? Onko minulla tarpeeksi paloa järjestää kiellettyjä tapahtumia vain taiteen itsensä vuoksi? Olisiko se suurempi riski kenellekään kuin junalla meneminen? Jos sääntöjä ei tunne järkeväksi miten pitkään niitä noudatetaan?

 

Olen jo ennen koronaa miettinyt taiteen hyödyllisyyttä tai hyödyttömyyttä, viime aikoina keskustelu asiasta on tietysti ollut näkyvää ja ajankohtaista. Myös turvallisuus ja riskit ovat olleet työssäni ja mielessäni usein läsnä, mieleen tulee lause « Kun näkee esiintyjän pistävän itsensä hengen vaaraan joka ilta voi miettiä miten absurdia se on mutta samalla se herättää kysymyksen siitä mihin elämänsä käyttää ». Kuka ottaa tänäpäivänä isoimman riskin, yleisö tullessaan paikalle vai esiintyjä, joka tuntee ja on harjoitellut ja analysoinut ottamansa riskit? Miten pitkälle turvallisuuden takia ollaan valmiita menemään ja mitä elämästä jää jäljelle tulevaisuudessa?

 

Luin artikkelin joka herätti ajatuksia, en sano että olisin sen kanssa samaa mieltä koko linjalla mutta päätin kääntää sen silti suomeksi. Jos artikkelissa käytettävän sanan teatteri korvaa sirkuksella tai taiteella tai kulttuurilla siitä tulisi ehkä avoimempi, mutta teatteri kuvaa tässä ehkä enemmän taiteen tekemiselle tarkoitettuja paikkoja tai ihmisiä ilman sen suurempia erittelyjä tai niin sen itse luen.

Kirjoittajalla on todennäköisesti aivan eri rahallinen lähtökohta ja realiteetti kulttuurin rahoituksesta kuin Suomessa asuvalla taiteilijalla.  Tunsin kuitenkin että artikkelissa on jotain elävää, jotain raivoa, eikä se ole varovainen vaan jopa käskevä. Harvoin myös muut kuin taiteen vastustajat luokittelevat taiteen hyödyttömäksi.

 

 

Teatteri: « Olemme epäjärjestyksen paikkoja »

 

Teattereiden oltua kiinni, kuka muistaa enää edes mistä asti, ja kun niiden avautuminen tapahtuu luultavasti vasta laskettelu asemien jälkeen, Jérôme Favre kutsuu meidät hyväksymään teatterin hyödyttömyyden. Hän kutsuu meidät muodostamaan uudelleen yhteyden teatterin vaarallisen puolen kanssa. Jos se vaatii muutoksen niin: « Tehdään se kirkko raunioissa, esiinnytään hylätyissä varastotiloissa, kosteissa kaupungin taloissa, oljista tehdyissä katsomoissa, kartongista tehtyjen lavasteiden takana… »

 

 

Meidän täytyy lopettaa taloudellisen tai sosiaalisen hyödyllisyytemme julistaminen. Me emme hyödytä eikä meidän tarvitse hyödyttää yhtään mitään tai ketään. Hyödyllisyyden julistaminen sulkee meidät sokeaan järkevään, taloudelliseen ja liberaaliin systeemiin. Vaatikaamme epäjärjestystä ja tuottamattomuutta.

 

ME OLEMME HYÖDYTTÖMIÄ JA SE ON KAUNISTA. SE ON HYVÄ NIIN.

 

Me olemme mielikuvituksen, uusien keksintöjen ja ajatusten paikkoja, kuin myös jakamisen ja koulutuksen tiloja.

Me olemme paikkoja joissa voi ottaa käyttöön fiktioita, kertoa tarinoita, ja ne tarinat ovat osa todellisuutta, ne luovat maailmoja maailman sisälle, parantavat ja venyttävät todellisuutta meidän tavallamme-ja me käperrymme sen sisään ja löydämme kesyttämättömiä osia itsestämme. 

Mutta olemme myös rikkomuksen ja kapinan paikkoja, kaatumisen, suuttumuksen, keskustelun ja erimielisyyden paikkoja.

Olemme paikkoja juhlille, naurulle, huudolle ja kehoille. Me syljemme, karjumme ja juomme likaisista laseista. Me pyörimme maassa, suutelemme tosiamme, nuolemme toisiamme ja heittäydymme alasti. 

 

Olemme yhteisiä, kollektiivisia ja yhteisöllisiä paikkoja.

Teatteri on kaikkea tätä samaan aikaan. Kaiken tämän takia me teemme sitä ja kaiken tämän takia me käymme siellä.

Me myös elämme ja teemme töitä tämän kaiken keskellä, keskellä tätä ainutlaatuista vakavuuden ja itselle nauramisen, vahvojen vastakkain asettelujen ja kauniin veljeyden, syvän ilon ja parantumattoman huolen sekoitusta. 

Se on ainutlaatuista. 

Ja se on meiltä kielletty. Se mitä me teemme ei ole välttämätöntä tai hyödyllistä kenellekkään tai millekkään.

Se on harvinaista ja vastoin kaikkea ympäröivää järjestystä.

Se on menetetty tila, joka ei muistuta mitään muuta olemassa olevaa. 

Kaikki ovat kutsuttuja, vaikka vain harvat tulevat. Mutta se ei meitä haittaa, se ei minua haittaa. 

Se on vain meidän paikkamme eikä meiltä sen pois viemiseen ole mitään syytä.

 

MEIDÄN EI TULE ALISTUA MILLEKKÄÄN VALLALLE. EI TURAVALLISUUDELLE, EIKÄ HYGIENIALLE.

MEIDÄN TÄYTYY ESIINTYÄ JOS NIIN HALUAMME. ON LOPETETTAVA MUIDEN ANELU AVATAKSEMME TILAMME, LOPUTON MUUTTUVIEN SÄÄNTÖJEN TARKKAILU JA RISKIEN VÄLTTELY. 

ME OLEMME EHKÄ UUDEN AINUTLAATUISEN TILAISUUDEN EDESSÄ: TEATTEREIDEN PALAUTTAMINEN RISKIEN MAAILMAAN.

 

Että emme enää menisi teatteriin niinkuin kuntosalille mennään tai niinkuin käydään kylässä jonkun luona, yksi ajanviete muiden seassa. Teatteri ei ole -eikä sen tule olla- taloudellinen harrastus tai aktiviteetti, se ei ole osa valtakunnallista opetussuunnitelmaa. Se ei ole sosiaalipolitiikan korvike. 

 

Taideteoksen kohtaamiseen, vielä vahvemmin jos kyseessä on elävä taide, sisältyy aina riski. Riski antautua sille, sillä se voi viedä mennessään ja johdattaa sinne minne ei halua mennä, sinne missä ei ole ikinä aikaisemmin ollut. Ja sinne mistä ei ehkä enää halua tulla takaisin.

 

TEATTERI ON VAARALLISTA. VAARAAN ASETTUMISTA. SILLE JOKA SITÄ TEKEE JA SILLE JOKA SITÄ MENEE KOKEMAAN.

 

Teatteri on vaara yhteiskunnalle, koska se kyseenalaistaa sen, asettaa jatkuvasti epäilyksen alaiseksi sen todellisuuden ja muodon, kieltäytyy sen normeista ja tavoista-jotka ovat yhtälailla umpikujia kuin ansojakin, joihin sulkea totuus jotta valhe pääsee paremmin esille ja lupaukset unohtuvat. Teatteri sekoittaa meille opetetun ja itse ylläpitämämme logiikan ja järjen kortit uuteen järjestykseen.

 

Teatteri on vaarallista sen muodon ja sisällön vuoksi. Se ei voi hyväksyä maailmaa niinkuin se on ja niinkuin se jatkaa kulkuaan, se vaatii muutosta ja vallankumousta.

Mutta sen saavuttaakseen sen täytynee muuttua itsekin.

Me emme enää tee - meidän ei tule enää tehdä - teatteria lämmitetyissä saleissa, mukavissa penkeissä istuen, mukavien hyvin käyttäytyvien katsojien keskellä, kulttuuri työntekijöiden ohjaamana, kääriytyneinä palo varmoihin lavasteisiin.

 

Teatteri on tulipalo, se palaa, annetaan sen palaa, mitä muutakaan?

 

Se on takavarikoitu meiltä, meidät on heitetty pimeyteen ja joku muu ohjaa meitä nyt, sekava joukko päättäjiä, ohjaajia, neuvottelijoita, sihteereitä ja kopiokoneen käyttäjiä. 

Mutta teatteri on meidän. Se on meidän tulemme, ei niiden. Otetaan se takaisin, jaetaan se muillekin.

Tehdään se kirkko raunioissa, esiinnytään hylätyissä varastotiloissa, kosteissa kaupungin taloissa, oljesta tehdyissä katsomoissa, kartongista tehtyjen lavasteiden takana; valaistaan toisiamme taskulampuilla, piirretään julisteita tusseilla, kutsutaan kavereita, naapureita ja serkkuja; uhmataan yötä ja kuiskitaan jos täytyy, jotta meitä ei löydettäisi.

Tuletteko mukaan ?… 

 

Jérôme Favre, Kirjailija ja ohjaaja (Pire, Normandie)

 

Ilmestynyt lundimatin#271, 18 tammikuuta 2021

 

Alkuperäinen artikkeli: https://lundi.am/Theatre-Nous-sommes-des-lieux-de-desordre-3737?fbclid=IwAR0ZLK9JEkmYVLzyW9NimC50RNZOZ6Q0xKJefiZp7gG22palu2T28h_uK7c