maanantai, 25. toukokuu 2020

Työn ja muun elämän mahdollisimman täydellinen yhteensulauttaminen – irrallisia havaintoja

Ajatukseni työstä ja sen tekemisestä, pohdinnoista taidealalla toimivan henkilön arjesta ja arvosta ovat kulkeneet useita reittejä, nostaneet tunnetasoni ääripäästä toiseen ja saaneet minut kokemaan niin totaalista epäoikeudenmukaisuutta kuin äärimmäistä etuoikeutustakin. Oman mielenterveyteni ja mahdollisimman hyvän onnellisuusasteen saavuttamiseksi olen viime vuodet pyrkinyt kaikkien elämäni osa-alueiden yhdistämiseen päivittäisellä tasolla. En jätä töitä ”töihin” illaksi, työkaverini ovat usein läheisimpiä tuntemiani ihmisiä, hyväksyn, että esiintyvänä taiteilijana olen enimmäkseen töissä lomalla ja viikonloppuisin (silloinhan meitä tarvitaan, toimittamaan tekemistä työssäkäyvien massojen vapaa-aikaan), päivässäni, viikossani ja vuodessani ei ole selkeää toistuvaa kaavaa, ei aamurutiinia eikä kotipaikkakuntaa. Vastaan virallisiin kysymyksiin itsevarmasti oikeilla puolitotuuksilla välttääkseni marginaalisen elämäntavan tuomia ongelmia, ja jatkan keskustelua ystäväni kanssa kuukausien jälkeen kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan välissä.

Työ on jonkun tarvitsema vastapalvelu, josta ollaan valmiita antamaan rahaa. Havaitsemani tarve sirkustaiteelle ei ole päätä huimaava nyky-yhteiskunnassa (tai siis, omasta mielestäni tämä on erityislaatuisen tärkeää ja haluaisin että mahdollisimman moni huomaisi sen, siksihän tällä alalalla teenkin töitä. Ne kuuluisat ”kaikki muut” eivät vain vielä ole täysin valaistuneita). Lääkärien, ruokakauppojen ja vedenpuhdistuslaitoksen katoaminen herättäisi ansaitusti enemmän mielipahaa kuin sirkuksen. Olen päätellyt työskenteleväni bonus-alalla. Yleinen mielipide ruksinee ”kyllä” kysymykseen Onko sirkus hyvä asia? ”ehkä” kysymykseen Aiotko nauttia sirkuksesta lähiaikoina? Ja kysymykseen Miten, kommentoi vastaustasi olisi oikea vastaus ”tykkäämällä somepostauksesta” mikäli rehellisyys viimeinkin perisi maan. Tässä sitä on istuttu koronapäissään sisätiloissa nyt yli 2kk, ja on hyvin selvää, että me taiteilijat olemme viimeiset, jotka kutsutaan takaisin yhteiskunnan aktiivisiksi toimijoiksi. Tai siis, jotka ihan itse kutsumme itsemme takaisin juhliin kun aika on taas kypsä.

Mutta niin, se elämän ja työn fuusio. Tiedän, että suurin osa ihmisistä pyrkii päinvastaiseen. Kulman takana vaanii työuupumus, parisuhde kärsii, pitää tuntea omat rajansa, töitä tehdään jotta olisi varaa vapaa-ajallaan tehdä mitä haluaa ja niin pois päin. Itselleni tuntuisi kuitenkin kummalliselta jakaa persoonani ja kehoni eri lokeroihin, jotka jotenkin mystisesti aktivoituisivat ja sulkeutuisivat kellon ja kalenterin määräämässä järjestyksessä. Aivoni tuottavat ajatuksia päivän halki, ja ne usein liittyvät sen hetken mielenkiintooni, joka ihan tosi usein liittyy jotenkin ammattiini. Treenistä väsynyt kehoni ei yhtäkkiä muutu pirteäksi vapaa-ajan kehoksi treenin loputtua. Ammatti-minän mielipiteet ja argumentit eivät ole tippaakaan viisaampia kuin jokapäiväinen maailmankatsomukseni ja niitä värittävät aivan samat kognitiiviset vinoumat kuin yksityishenkilö-minääni. Ja jos tähän rakastamaani luovaan kaaokseen ikinä tulisi perheenlisäystä, olisi mahdotonta tarjota rutiineista, pysyvistä paikoista ja samoista sosiaalisista kanssakäymisistä rakentuvaa rinnakkaistodellisuutta.

Ihmiset ovat monitahoisia ristiriitaisia kokonaisuuksia, ja haluaisimme nähdä heidät ja itsemme yksinkertaisempina ja helpommin ymmärrettävinä sarjakuvahahmoina. Hyvikset olisi hyviksiä ja pahikset pahiksia, olisi helppoa valita ketä tukee ja arvostaa. Oscar-palkittu ohjaaja on yksi ja sama henkilö kirjoittaessaan mestarituotoksensa kuin raiskatessaan alalle pyrkiviä naisia, maailmankuulua popmusiikkia säveltävä musikaalinen nero voi olla pedofiili, ja samalla hänen musiikkinsa on tuottanut iloa ja turvaa miljoonille. Itse olen sama henkilö mahtavana kaverina, joka kutsuu akrobaattiystävänsä projektin jäseneksi kuin kusipäätyönantajana joka ei suostu maksamaan hänelle muuta työryhmää enempää, vaikka hänellä on lapsi ja suuremmat elinkustannukset.

Työ- ja privaattiminän yhdistäminen on myös yritys välttää katkeroitumista. Työni takia kokemani hetket eivät aina ole mukavia. Työntäessä parin tonnin peräkärryä jäisellä maalla keskellä yötä kaksistaan (epätoivoista) on mahdotonta olla ajattelematta, että tämä on varmasti jonkun vika. Viikonlopun aikana saatuaan 3 häätöä tyhjältä maa-alueelta, jossa kukaan ei tehnyt mitään, ja epäluuloisten ohikulkijoiden huomautellessa ettemme ole paikallisia saa aavistuksen siitä, kuinka meidät on opetettu pelkäämään muukalaistunkeilijaa. Koska emme ole valinneet ulkonäkömme puolesta näyttää rikkailta, junassa tuntematon mies kehoittaa kohteliaasti partneriani ajamaan parran, sillä siellä on koronavirus. Ohi kulkeva parrakas konduktööri ei saa samaa kehoitusta, sillä hänen partansa ääriviivat ovat saksilla siistityt ja merkkifarkuissa ei ole työn tuottamia kulumia. Me olemme valkoihoisia, pienikokoisia ja yleisten ennakkokäsitysten mukaan aika harmittoman näköisiä. En osaa edes kuvitella, millaista olisi johonkin vähemmistöryhmään kuuluvalla samassa tilanteessa.

Kulutan palkatta päivittäin tunteja lähettäen sähköposteja ihmisille, jotka kaikki vastaavat minulle palkallisten työtuntiensa puitteissa, jos vastaavat. (Pieni sivuhuomautus alan uusille tulokkaille, 1 vastaus / 15 lähetettyä sähköpostia eli 6% on hyvä saavutus, älkää lannistuko! Ja kenelläkään toisella ei ole helpompaa.) Koko sirkusalaa ei olisi olemassa ilman meitä sisällöntuottajia (ja en nyt tarkoita somepostauksien valmistelua, vaan taiteilijoita), ja kuitenkin säännöllisesti todistelen ammattitaitoani, visiotani ja hyödyllisyyttäni. Rehellisyyden nimissä ihan bonustahan tässä vain ollaan, minä ja elämäni, eikä mikään universaali elinehto. Kaikki kokemani on henkilökohtaista, mutta samalla minun itseni valitsemaa.

Kokeilin menneisyydessä sitä ”tavallista” elämää, jossa töistä palataan kotiin, eikä sirkus liity vapaa-aikaan 8 vuoden ajan. Se oli ihan mukavaa, mutta en koe tarvetta uusia tätä koetta. Koen eläneeni siitä elämästä jo parhaat puolet, kiitos siitä eksälleni. Nyt haluan löytää jotain muuta.

Harrastuksethan veisivät pois ajatuksia ”töistä”, mutta minun on aivan mahdotonta keksiä jotain, joka ei menisi kategoriaan hyötyleikit. (Hyötyleikki -substantiivi. Termi sirkusta sisältämättömälle harrastukselle, joka kiinnostaa siksi, että opittua taitoa voi hyödyntää joko lavalla tai muussa esityksentekoprosessissa). Sille on syynsä, että olen akrobaatti. En tiennyt nuorena, että kaikki olettamani vapaa-ajan ”hyödyttömät” aktiviteetit kuten telinevoimistelu, musiikki, ompelu ja puissa kiipeily olivat lopulta ainakin puolet siitä koulutusmäärästä, jota hyödynnän tällä hetkellä ammatissani. Haluan liikkua. Ahdistaa olla tekemättä mitään, oppimatta mitään, saavuttamatta mitään ja haaveilematta mistään. Kehoni keksii ties mitä vaivoja jos en liiku.

Olen vapaaehtoisesti ja kenenkään pakottamatta priorisoinut 21 vuoden ajan aikaani asioille, jotka nykyään liittyvät sirkukseen. Näin ollen koen tekeväni töitä vapaaehtoisesti ja kenenkään pakottamatta. Ahdistukseni sirkusalalla työskentelyn hankaluutta kohtaan laski dramaattisesti ymmärrettyäni, että saan lopettaa ihan koska haluan, eikä se vaikuta juuri kenenkään elämään. Tämän shovel yourself out of the shit -työpajan jälkeen minulla ei ole pienintäkään epäilystä, ettenkö kouluttautuisi johonkin toiseen ammattiin ihan tuosta vain. Oletan olevani monien mielestä maaninen perfektionisti-addikti, joka kyllä jossain vaiheessa sitten rauhoittuu. Oletus on ehkä tosi, mutta täällä minä olen nyt tämän kehon ja mielen kanssa yrittäen vaan parhaani selvitä, aivan kuin kaikki muutkin.

Vapaan kentän ongelmallisista työoloista puhuttaessa en vain keksi, että kuka lopulta olisi vastuussa, että asiat eivät olisi niin kuin ne ovat. Olen esiintynyt muutamia kymmeniä kertoja kipeänä, pahimmillaan lievää ruokamyrkytystä lääkkeillä piilottaen tunnin ajaksi. Ei ollut kivaa, mutta olisi teennäistä väittää, etten tule tekemään sitä uudestaan. Tätä on vaikea selittää niin, etten tule täysin väärinymmärretyksi tai triggeröi burnoutista kärsiviä, mutta yritän kuitenkin: sirkusalalla vallitseva The show must go on mentaliteetti on ollut minulle voimavara, henkinen tukipilari, joka auttaa vaikeiden hetkieni yli. Vähän kuin uskonnollisille ihmisille ehkä rukous toimisi. Irrationaalinen, uskomukseen perustuva käsitys ”korkeammasta tahosta” ja pyrkimyksestä kohti ”hyvää”, jonka voimalla voi ylittää itsensä ja pystyä enempään kuin itsestäni uskoin. Se on ajatus jostain itseäni laajemmasta yhteisöstä. Henkilöistä, joiden kanssa kokisin hengenheimolaisuutta. Se on myös toive, että tekemäni asiat olisivat tärkeitä yhteiskunnassa, ja että tulevaisuudessakin olisi erilaisia elämänvalintoja tekeviä henkilöitä vastapainona vallitseville normeille.

lauantai, 16. toukokuu 2020

PULLAUTUS IKKUNAN TAKAA

Istuttuani tietokoneen ääressä vaihtelevissa kyykky-, lysy-, rötkötys- ja läjäasennoissa taas viidettä päivää tällä viikolla (tänään on perjantai) ja tituleerattuani itseäni samalla sirkustaiteilijaksi, nykysirkustaiteilijaksi ja taiteilijaksi pysähdyn pakostakin miettimään että ketä tässä taas eniten huijaan? En voi muuta vastata kuin että ehkä itseäni.

Enemmän kuin taidetta, tai edes taidetta ja fyysistä työskentelyä yhteensä, istun koneella. Tai no en istu, röhnötän milloin mitenkin päin. Aamusta aina ajattelen että okei tänään kirjoitan vain tuon yhden sähköpostivastauksen ja sitten treenaamaan tai luovaa työskentelyä harjoittamaan! Ja niin.. .. minä itse, ihan oikeastikko luulit että se jää siihen yhteen sähköpostiin?

En koskaan halunnut ruveta tai pyrkinyt toimistotyöntekijäksi, tekstin käsittelijäksi, tuottajaksi, asioita järjestelmällisesti lokeroivaksi, aikataulutettua kalenteri-elämää eläväksi henkilöksi. Tai varsinkaan sellaiseksi joka tekee niitä kaikkia ilman oikeaa osaamista! Halusin taiteilijaksi. Henkilöksi joka luo ja syventää kertomuksiaan kehittelemällä, harjoittelemalla, viilaamalla, kyselemällä kysymyksiä ja kyseenalaistamalla valintojaan ja päätöksiään.

 

Ei niin käynyt.

 

Tai siis kävi!

 

Onhan niitä hetkiä! Ja ne ovat parasta mitä tiedän! Elämän keveys ja syvin alho. Värit ja syyt maailmassa. Hetkiä joiden kokemisen takia istun taas tälläkin hetkellä mutkalla nojatuolissa tietokone reisien välissä.

Silti en voi olla ajattelematta taide- ja kulttuurihistoriamme suuria nimiä jotka kirjoittivat ja maalasivat sen kivijalan jonka päälle omallakin työskentelylläni olen omat kakkosneloseni ristiin kyhännyt. Omien elämäntragedioidensa päälle heidän ei tarvinnut hautoa teoskuvauksia tai virtuaalisia sähköpostilaatikoita nivustensa päällä.

*tähän kohtaan huokaus ja leuan nosto pystyyn*

No, tämän tekstin jälkeen vielä se yksi sähköposti ja se toinen juttu ja sitten! Sitten teen jotain muuta! Keitän iltapäiväkahvit ja ravitsen luovuutta kirjalla.

Huomenna tanssin.

 

torstai, 30. huhtikuu 2020

Mitä kuuluu?

Hei, olen ilma-akrobaatti.

Koskin köyteen viimeksi 10 maaliskuuta 2020, keikalla Maconissa.

Se oli myös ensimmäinen kerta kun esiinnyin krapulassa.

Siitä on nyt 52 päivää. 

Olen ollut myös kotona ne 52 päivää. 

Ekaa kertaa 8 vuoteen yhtä kauan samassa paikassa

Ekaa kertaa 13 vuoteen yhtä kauan ilman köyttä.

Vieroitus köydestä on sujunut paljon paremmin kuin paikallaan oleminen.

Käsien ja jalkojen iho on pehmennyt, kolo reidessä melkein hävinnyt ja nyrjähtänyt nilkka melkein parantunut. 

En edes suuremmin ikävöi köyttä. 

Tunnustettakoon, että intohimo väliltämme oli hiipunut. 

Vaikkakaan en saa laillisesti mennä kilometriä kauemmas kodistani, olisi minulla silti mahdollisuus ripustaa köysi metsään.

Mutta sinne pitää kävellä liian jyrkkää ylämäkeä liian pitkään, motivaatio ei ole tarpeeksi suuri. 

Sitä paitsi metsässä on tullut jo kykittyä.

Keikat peruttu.(niinkuin kaikilla)

Seuraava mahdollisuus olisi suunniteltu metsä kiertue Suomessa elokuun lopussa. 

Aukeeko rajat?

Se ois melkein 6 kuukauden paussi jo kuitenki.

Petän sirkusta

Ilmottauduin avoimen yliopiston kurssille.

En ole 12 vuoteen kirjoittanut esseetä Suomeksi. 

(En voi väittää että olisin Ranskaksikaan.)

Ainoastaan apuraha hakemuksia.

En ikinä oppinut yhdyssanoja.

2 viikon päästä saadaan mennä ulos ilman paperilappua 100km säteellä.

Katson kun taimet kasvaa ja leivon kakkuja.

Korona tekee musta mummon.

En ole millään tavalla ainakaan kuukauteen edistänyt tulevaisuudelle suunniteltuja projekteja.

Tulevaisuuden suunnittelu tuntuu epäolennaiselta ja vakooja sarjat olennaisilta.

Ehkä etäisyys palauttaa intohimon.

Ehkä taimenten kasvattaminen ja laittomat esitykset metsässä on tulevaisuus.

Tästä piti tulla AA-kerhomainen teksti, en tiedä millaisia ne on.

Ehkä sekin selviää tulevaisuudessa.

11 pulloa viiniä eteisessä.

Tarkoituksena oli käydä joka toinen päivä tekemässä leukoja.

Onnistun siinä noin kerran viikossa.

Ei oo paljoo kehumista.

Ei vaan, kaikki hyvin täällä Alpeilla.

Mites muilla muualla?

Ois kiva kuulla kuulumisia.

Terkkuja,

 

sunnuntai, 9. helmikuu 2020

Yksin ensimmäisessä residenssissä

Ensimmäinen residenssi.

Ensimmäinen soolo residenssi.

 

Sensuroitu residenssi päiväkirja.

Miltä esityksen ensi askeleet tuntuu?

Tällasta se oli, tällästä se varmaan on toisinaan ja tulee ehkä olemaan.

 

1.pvä

Alko vituttaa jo. RIggasin kaiken kattoon, pitää vielä hieno säätää. Trapetsi, luuppi, lyhyt köysi, diagonaali, pitkä köysi.

Nyrjäytin nilkan pari päivää sitten, lähen hoitoon.

Huomenna alotan oikeesti.

 

2.pvä

Katoin eilen Hannah Gatsbyn Nanetten stand up shown. Älytön ja mahtava. Kuuntelin Nastassja Martinin haastattelun, älytön nainen. 

Kirjotin tekstejä aamulla ja nauhotin niitä, koitin improo niihin, mietin et mitä järkeä. 

Sain Ren Hang:in valokuvakirjan jossa on pimppejä ja pippeleitä ihan kauheesti. 

Päivän päätteeks mietin et pitää rupee treenaa taas. Köysi on työlästä ja tuntuu et oon vanha ja tippunu pois kelkasta. Huomenna alotan treenaamisen aikasemmin. 

Ihanaa et täällä ei oo muita nyt kun on vkl.

 

3pvä. 

Monta eri osaa, portrettia musta. Miksi? Mitä kerrottavaa mulla on? doux et violent. pinkki ja musta.

Pitänee ensisijaisesti pitää kiinni uuden materiaalin ettimisestä ja tarinoiden kirjottamisesta. Unohtaa väliaikasesti kaikki kritiikki mitä on viimeset kaks vuotta miettiny. 

Tekemisestä se vamaan lähtee. 

Tuntuu et oon jähmee

enkä ilmase mitään, naama peruslukemilla vaan. Hidas ja puuduttava.

Mitä mä oon oikeesti tähän asti tehny elämässä?

 

4pvä

-Non-identité

-Feminin sacrée-masculin sacré.

-pehmolelut-varjo

 

Oon täynnä itteeni, siis kyllästyny itteeni. Ei pidä tehä liian montaa tuntia.

Jos koitan tehä sarjoja, selkeitä tavotteita. Ihoon sattuu. Köydessä oli hauskaa tänään. Aina olo et ei saa tarpeeksi aikaan vaikka päässä muodostuu ideoita ja kuvia vuorokauden ympäri.

Ei niitä päivä niin paljon ookkaan.

 

5pvä

“Taivaallekatsomisilme” Juha Rautio

“Il m’a dit “L’air va te faire du mal”” Poemes sans heros.

 

Löysin My humps biisin! Nauratti yksin.

En tiiä mitä järkeä mutta tuntu hauskalta idealta. Lyhyt köysi vois olla vieläkin lyhyempi, nyt siin on ehkä vähän liikaa tilaa.

 

6pvä

Sietäisit hävetä.

Aamulla en saanu oikeen mitään aikaan, nukun huonosti täällä. Googlettelin tissilauluja. Googlettelin köysivideoita ja oli jumppaa.

Puhuttiin yleisönasettelusta ja asennoista.

Tein improja. sit bodasin ja pidin kokouksen.

 

7pvä

Päivän juttu oli “Dick in the air”.

Taivas hommat on vähentyny ja kaikki huomio siirtyny pervoiluun. 

 

8pvä

 

En jaksa enää, niska jumissa, jalka turvonnu, mahaan sattuu. En oo saanu mitään aikaan tänään. Kokeilin joitain sarjoja, googlettelin peachesia. Katoin eilisen improja. Soitin nokiaa.

Nauhotin masentavat asiat mut en kokeillu. Riggasin tangon ja pippelin alas ku pääsen autolla pois täältä.

 

9pvä

Elämänilo. Että saa perseillä ihmisten edessä, koska kaikki on niin vitun hyvin vielä! Jumalauta!

Niska meni uudestaan jumiin mut toiselta puolelta kun aloin tekee fyysisii juttui. Tanssin yksin kauan, se oli ihanaa. Kokeilin auringon purkamista, googletin hysteriaa ja katoin triangeli tutoriaaleja, meen ostaa sen!

Lopetin lyhyeen köyden tekemisen koska sattuu ja enkä voi kattoo ylöspäin. 

Tänään tuli taas ideoita ja olo et Jes! Mut tää on yhtä kyllästymisen ja innostumisen välillä sahaamista.

Nyt on kamat kasassa ja lähen palauttamaan niitä.

Jos ois fyysisesti ollu paremmassa kunnossa niin residenssikin ois ollu erilainen, en uskalla sanoo et parempi mut ehkä se ois ollu sitä.

Tuntuu kuitenkin et näitä ideoita on hyvä hauduttaa ja treenaamista pitää harrastaa tulevaisuudessa ehkä enemmän.

 

 

 

sunnuntai, 19. tammikuu 2020

Hän ottaa raajansa - Phantom Limb

 

Phantom Limb 19.1.2020

Whs Teatteri Union, Helsinki

 

astun sisään saliin

valitsen keskipaikan

näyttämöllä on valkokangas ja siinä kuva

joku katsojista ottaa kuvan siitä heti

 

istun syvällä penkissä

kun valkokangas nousee

 

valo kylmää

pesee kehon muuttumattomaksi

joka hapuilee kohti

läpinäkyvää toista

torsoa

jonka alla on raaja

 

nojaudun eteenpäin

koska haluan nähdä

ja sitten

liikutun

 

upea liikkeissään raadollinen ja raajakas keho tai sen keskittymä ja sen kaikki raajat

 

on silkkaa lumoa

antaa äänen tulla

näyttämö olentoon

äänet taikovat, hukuttavat, järkeistävät, järisyttävät, ohjailevat

antavat satunnaisia ulostuloja, väyliä tai sävyllisiä myötätunnon oireita

joiden tarkoitusperät

kohden olentoa

kuitenkin arveluttavat

 

alttiutta

alttiiksi panemista

se luvallistaa mun, katsojan hypistellä paperisia seiniä

nojautua yhä edemmäs

mutta silti kohti jotain niin etäistä

valkokankaan kaistaletta

sälekaihtimien juovittamaa näyttämökuvaa

 

valo

tulee ulkoa sisälle

valaisee kuin sattumanvaraisesti

ei esittele sisäisen huoneen tapahtumia

tapahtumia

jotka tapahtuvat riippumatta siitä onko valoa

huoneessa

jonka neljäs seinä on kadonnut

valot

ne ovat ohi kiitäviä muita, toisia

jossain ulkopuolella

valo näköiset

tapahtuvat riippumatta siitä

tapahtuuko huoneessa

jonka neljäs seinä on kadonnut

 

riemua rohtoa huulilta karnevalistista älyn laulua

jota puhkoo sirkuksen nielaus ja pelastus

jonne on mahdollista hetkeksi pudottautua

 

sirkuksen muotokieli toimii jonkinlaisena leikkauspintana

johdattelijana seuraavaan kelaan

filmikelaan

jonka saa poikkaista mistä kohti haluaa

koska hetki on semmoinen

esitystaide on semmoinen

ja sirkus niiden veitsenterä

eläköön taide

 

kovien aplodien seassa

esityksen loppuessa

sanon ääneen bravo

olisin huutanut

jos mulla olisi ollut siihen huulia

 

45 minuuttia oli kuin viisi minuuttia

on kuin olisi jännittänyt itsensä taajuuksille

jossa tajuaminen lakkaa

ja takaraivoa ja niskaa alkaa polttaa

ranka ratkeaa

 

kunnes

astun ulos teatterista

olen niin iloinen

niin iloinen

niin iloinen olen

euforinen

tyhjyys valtaa kotimatkan ja uudelleen kuvittaa tutun katunäkymän

voisiko se vielä jatkua

 

 

 

Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo
Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä
Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava
Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi  

 

Phantom Limb

Pe / Fri. 17.1. @ 19:00 (Ensi-ilta / Premiere)
Su / Sun. 19.1. @ 15:00
To / Thu. 23.1. @ 19:00
Pe / Fri. 31.1. @ 19:00
La / Sat. 1.2. @ 19:00

http://www.teatteriunion.fi/portfolio/phantom-limb/

 

73420362_2531448943578935_54054660857743

kuva tapahtuman facebook-sivulta

 

 

 

 

  • Henkilötiedot

    toinentila2019@gmail.com