perjantai, 19. maaliskuu 2021

Me emme hyödytä ketään tai mitään?

Kaikissa maissa on omat säädöksensä ja eri tekniikka koronan torjumiseen. Monet säännökset tuntuvat olevan ristiriidassa toistensa kanssa ja siltä se on Suomessa ja Ranskassa tuntunut kulttuuria koskevien säädösten kannalta. 

Istun täpötäydessä junassa ja mietin mikä olisi eri tavalla jos istuisin teatterisalissa tai ulkoilma tapahtumassa? Ehkä se että ne olisivat korona turvallisemmin järjestetty kuin aamun ruuhka metrot, täydet junat ja ostoskeskukset.

 

Viime vuoden aikana on ollut aikaa kyseenalaistaa oman taiteen tekemisen tapoja ja huomata riippuvuus suhteita, kun mitään ei saa enää tehdä eikä uutta alkua näy. Minut on Ranskassa luokiteltu « non essentiel » joukkoon mikä tarkoittaa, että en ole tarpeellinen, ja se on tarkoittanut että en ole saanut välillä poistua kotoa muuta kuin kauppaan, kun yhteiskunnalle hyödylliset ammattikunnat ovat saaneet käydä töissä. Esitysten valmisteleminen on sallittua mutta ei esiintyminen. Esityksiä järjestetään vain ammattilaisille, ostajille. Piiri pieni pyörii, mutta takaahan se sen että esitys tulee nähtyä, työ ei mene suoraan roskiin ja toivoa « oikeista » esityksistä on tulevaisuudelle.

 

Viime vuoden aikana yleistyneet striimaukset ja suljetulle piirille esiintymiset ovat herättäneet kysymyksiä siitä, miksi oikein tätä työtä teen ja mikä siinä on minulle tärkeää. 

Jotkut asiat ovat selkiytyneet mutta pääasiassa on kuitenkin vain ollut vaikeaa aloittaa mitään taiteellista työtä ja aika ja energia ovat menneet jossain harmaassa lätäkössä pulikointiin ja uusien peruutusten ja absurdien sääntöjen ihmettelyyn. 

 

Itselle vahvimmat kokemukset ammattini tärkeydestä ovat syntyneet usein epätavallisissa paikoissa, joissa ihmisten kohtaaminen on ollut tärkeässä osassa. Miten tänä päivänä jatkaa ammatinharjoittamista, ihmisten kohtaamista, onko se tärkeää, uskonko siihen tarpeeksi itse? Milloin siihen saadaan taas lupa ja kuinka moni on edelleen työkunnossa henkisesti ja rahallisesti silloin? Onko minulla tarpeeksi paloa järjestää kiellettyjä tapahtumia vain taiteen itsensä vuoksi? Olisiko se suurempi riski kenellekään kuin junalla meneminen? Jos sääntöjä ei tunne järkeväksi miten pitkään niitä noudatetaan?

 

Olen jo ennen koronaa miettinyt taiteen hyödyllisyyttä tai hyödyttömyyttä, viime aikoina keskustelu asiasta on tietysti ollut näkyvää ja ajankohtaista. Myös turvallisuus ja riskit ovat olleet työssäni ja mielessäni usein läsnä, mieleen tulee lause « Kun näkee esiintyjän pistävän itsensä hengen vaaraan joka ilta voi miettiä miten absurdia se on mutta samalla se herättää kysymyksen siitä mihin elämänsä käyttää ». Kuka ottaa tänäpäivänä isoimman riskin, yleisö tullessaan paikalle vai esiintyjä, joka tuntee ja on harjoitellut ja analysoinut ottamansa riskit? Miten pitkälle turvallisuuden takia ollaan valmiita menemään ja mitä elämästä jää jäljelle tulevaisuudessa?

 

Luin artikkelin joka herätti ajatuksia, en sano että olisin sen kanssa samaa mieltä koko linjalla mutta päätin kääntää sen silti suomeksi. Jos artikkelissa käytettävän sanan teatteri korvaa sirkuksella tai taiteella tai kulttuurilla siitä tulisi ehkä avoimempi, mutta teatteri kuvaa tässä ehkä enemmän taiteen tekemiselle tarkoitettuja paikkoja tai ihmisiä ilman sen suurempia erittelyjä tai niin sen itse luen.

Kirjoittajalla on todennäköisesti aivan eri rahallinen lähtökohta ja realiteetti kulttuurin rahoituksesta kuin Suomessa asuvalla taiteilijalla.  Tunsin kuitenkin että artikkelissa on jotain elävää, jotain raivoa, eikä se ole varovainen vaan jopa käskevä. Harvoin myös muut kuin taiteen vastustajat luokittelevat taiteen hyödyttömäksi.

 

 

Teatteri: « Olemme epäjärjestyksen paikkoja »

 

Teattereiden oltua kiinni, kuka muistaa enää edes mistä asti, ja kun niiden avautuminen tapahtuu luultavasti vasta laskettelu asemien jälkeen, Jérôme Favre kutsuu meidät hyväksymään teatterin hyödyttömyyden. Hän kutsuu meidät muodostamaan uudelleen yhteyden teatterin vaarallisen puolen kanssa. Jos se vaatii muutoksen niin: « Tehdään se kirkko raunioissa, esiinnytään hylätyissä varastotiloissa, kosteissa kaupungin taloissa, oljista tehdyissä katsomoissa, kartongista tehtyjen lavasteiden takana… »

 

 

Meidän täytyy lopettaa taloudellisen tai sosiaalisen hyödyllisyytemme julistaminen. Me emme hyödytä eikä meidän tarvitse hyödyttää yhtään mitään tai ketään. Hyödyllisyyden julistaminen sulkee meidät sokeaan järkevään, taloudelliseen ja liberaaliin systeemiin. Vaatikaamme epäjärjestystä ja tuottamattomuutta.

 

ME OLEMME HYÖDYTTÖMIÄ JA SE ON KAUNISTA. SE ON HYVÄ NIIN.

 

Me olemme mielikuvituksen, uusien keksintöjen ja ajatusten paikkoja, kuin myös jakamisen ja koulutuksen tiloja.

Me olemme paikkoja joissa voi ottaa käyttöön fiktioita, kertoa tarinoita, ja ne tarinat ovat osa todellisuutta, ne luovat maailmoja maailman sisälle, parantavat ja venyttävät todellisuutta meidän tavallamme-ja me käperrymme sen sisään ja löydämme kesyttämättömiä osia itsestämme. 

Mutta olemme myös rikkomuksen ja kapinan paikkoja, kaatumisen, suuttumuksen, keskustelun ja erimielisyyden paikkoja.

Olemme paikkoja juhlille, naurulle, huudolle ja kehoille. Me syljemme, karjumme ja juomme likaisista laseista. Me pyörimme maassa, suutelemme tosiamme, nuolemme toisiamme ja heittäydymme alasti. 

 

Olemme yhteisiä, kollektiivisia ja yhteisöllisiä paikkoja.

Teatteri on kaikkea tätä samaan aikaan. Kaiken tämän takia me teemme sitä ja kaiken tämän takia me käymme siellä.

Me myös elämme ja teemme töitä tämän kaiken keskellä, keskellä tätä ainutlaatuista vakavuuden ja itselle nauramisen, vahvojen vastakkain asettelujen ja kauniin veljeyden, syvän ilon ja parantumattoman huolen sekoitusta. 

Se on ainutlaatuista. 

Ja se on meiltä kielletty. Se mitä me teemme ei ole välttämätöntä tai hyödyllistä kenellekkään tai millekkään.

Se on harvinaista ja vastoin kaikkea ympäröivää järjestystä.

Se on menetetty tila, joka ei muistuta mitään muuta olemassa olevaa. 

Kaikki ovat kutsuttuja, vaikka vain harvat tulevat. Mutta se ei meitä haittaa, se ei minua haittaa. 

Se on vain meidän paikkamme eikä meiltä sen pois viemiseen ole mitään syytä.

 

MEIDÄN EI TULE ALISTUA MILLEKKÄÄN VALLALLE. EI TURAVALLISUUDELLE, EIKÄ HYGIENIALLE.

MEIDÄN TÄYTYY ESIINTYÄ JOS NIIN HALUAMME. ON LOPETETTAVA MUIDEN ANELU AVATAKSEMME TILAMME, LOPUTON MUUTTUVIEN SÄÄNTÖJEN TARKKAILU JA RISKIEN VÄLTTELY. 

ME OLEMME EHKÄ UUDEN AINUTLAATUISEN TILAISUUDEN EDESSÄ: TEATTEREIDEN PALAUTTAMINEN RISKIEN MAAILMAAN.

 

Että emme enää menisi teatteriin niinkuin kuntosalille mennään tai niinkuin käydään kylässä jonkun luona, yksi ajanviete muiden seassa. Teatteri ei ole -eikä sen tule olla- taloudellinen harrastus tai aktiviteetti, se ei ole osa valtakunnallista opetussuunnitelmaa. Se ei ole sosiaalipolitiikan korvike. 

 

Taideteoksen kohtaamiseen, vielä vahvemmin jos kyseessä on elävä taide, sisältyy aina riski. Riski antautua sille, sillä se voi viedä mennessään ja johdattaa sinne minne ei halua mennä, sinne missä ei ole ikinä aikaisemmin ollut. Ja sinne mistä ei ehkä enää halua tulla takaisin.

 

TEATTERI ON VAARALLISTA. VAARAAN ASETTUMISTA. SILLE JOKA SITÄ TEKEE JA SILLE JOKA SITÄ MENEE KOKEMAAN.

 

Teatteri on vaara yhteiskunnalle, koska se kyseenalaistaa sen, asettaa jatkuvasti epäilyksen alaiseksi sen todellisuuden ja muodon, kieltäytyy sen normeista ja tavoista-jotka ovat yhtälailla umpikujia kuin ansojakin, joihin sulkea totuus jotta valhe pääsee paremmin esille ja lupaukset unohtuvat. Teatteri sekoittaa meille opetetun ja itse ylläpitämämme logiikan ja järjen kortit uuteen järjestykseen.

 

Teatteri on vaarallista sen muodon ja sisällön vuoksi. Se ei voi hyväksyä maailmaa niinkuin se on ja niinkuin se jatkaa kulkuaan, se vaatii muutosta ja vallankumousta.

Mutta sen saavuttaakseen sen täytynee muuttua itsekin.

Me emme enää tee - meidän ei tule enää tehdä - teatteria lämmitetyissä saleissa, mukavissa penkeissä istuen, mukavien hyvin käyttäytyvien katsojien keskellä, kulttuuri työntekijöiden ohjaamana, kääriytyneinä palo varmoihin lavasteisiin.

 

Teatteri on tulipalo, se palaa, annetaan sen palaa, mitä muutakaan?

 

Se on takavarikoitu meiltä, meidät on heitetty pimeyteen ja joku muu ohjaa meitä nyt, sekava joukko päättäjiä, ohjaajia, neuvottelijoita, sihteereitä ja kopiokoneen käyttäjiä. 

Mutta teatteri on meidän. Se on meidän tulemme, ei niiden. Otetaan se takaisin, jaetaan se muillekin.

Tehdään se kirkko raunioissa, esiinnytään hylätyissä varastotiloissa, kosteissa kaupungin taloissa, oljesta tehdyissä katsomoissa, kartongista tehtyjen lavasteiden takana; valaistaan toisiamme taskulampuilla, piirretään julisteita tusseilla, kutsutaan kavereita, naapureita ja serkkuja; uhmataan yötä ja kuiskitaan jos täytyy, jotta meitä ei löydettäisi.

Tuletteko mukaan ?… 

 

Jérôme Favre, Kirjailija ja ohjaaja (Pire, Normandie)

 

Ilmestynyt lundimatin#271, 18 tammikuuta 2021

 

Alkuperäinen artikkeli: https://lundi.am/Theatre-Nous-sommes-des-lieux-de-desordre-3737?fbclid=IwAR0ZLK9JEkmYVLzyW9NimC50RNZOZ6Q0xKJefiZp7gG22palu2T28h_uK7c

 

tiistai, 1. joulukuu 2020

Terkkuja roskiksesta

Viisi vuotta sitten vannoin, etten enää tekisi taidetta tuskasta luomisvoimaa ammentaen. Puhuin kauniita sanoja innostuksesta ja positiivisten tunteiden voimasta. Puhun edelleenkin, silloin, kun en ole masentunut ja epätoivon partaalla. Mutta hyvät lukijat, tänään ollaan siellä toisessa ääripäässä! Jos rehellisiä ollaan, niin suurimmalta osin se on nykyään häpeä, joka minua eteenpäin puskee. Tavoitteideni saavuttamiseksi asetan itseni mielessäni samalle viivalle muiden tekijöiden kanssa, jotka ovat paljon itseäni enemmän, parempia, kokeneempia, tiedokkaampia. Sitten hävettää kun en pysty vielä samaan, ja välttääkseni julkisen nöyryytyksen teen duunia kuroakseni tämän kuilun minun ja heidän välillä umpeen. Hävettää (heh) myöntää, että tämä metodi toimii tosi hyvin.

Häpeä ja itseinhon ovela vältteleminen, tosi paljon pääsin eteenpäin taiteilija-kliseestä, tuskasta ammentamisesta.

Koronan tullen oon lähinnä kasvattanut hiljaista kytevää vihaa mun sieluni puutarhassa. Ja sitten hävennyt, että oon niin vihainen ja tuomitsevainen. Suututtaa about kaikki. Vituttaa että tässä pitäisi nyt nähdä jotain positiivisia puolia (haloo, pandemia! eikö se voi olla vaan paska juttu ja sillä sipuli.) tai nauttia tästä ajasta jonka olemme saaneet lahjaksi. Mä en halunnut lomaa, mä olin elämäni parhaassa vaiheessa keskellä asioita, mistä olin haaveillut, ja joiden eteen olin työskennellyt vuosia. Ahdistaa, että tässä pitäisi nyt taiteilijana jotenkin make the best of the situation ja yhtäkkiä luovuus virtaisi kontaktin tärkeyden kaipuuta heijastavaan uuteen TOSI TURVALLISEEN teokseen, tai digitalisoisin kaiken tuotantoni, vai mitä vielä. Projekteiltani on about 100 keikkaa peruttu tältä vuodelta, suomalaiselle ryhmälleni oletettujen tulojen menetys oli 70 000€ ja kansainväliselle 200 000€. 12 ihmistä ilman töitä, koska peruuntuneet tilaukset ei paljoa euroja tuo kenenkään palkkaamista varten. Eikä se edes lopulta oo rahan menetys mikä tässä on vaikeeta ottaa, koska ei voi menettää jotain, mitä ei omistanut. Elämäni olen jo ajat sitten järjestänyt toimivaksi tilanteessa jossa tulot vaihtelee, niitä ei ole, tai ne katoavat äkkiseltään. Ei tässä koronassa sen suhteen mitään uutta ole.

Pahinta tässä on se, että vuosikausien pohjatyö ja pitkäaikainen unelma, jonka eteen oon laittanut kaiken energiani menee kerralla roskikseen, ja sitten pitäisi näköjään vielä olla kiitollinen tästä ihanasta mahdollisuudesta. Olla Taiteilija, joka vaikeana hetkenä pitää Toivon Liekkiä yllä ja Mukautuu tilanteeseen, Inspiroiden muitakin kohti seuraavaa ideaalia, uutta normaalia, tai mitä kohti tässä nyt matkustetaankaan tällä kertaa. Koronasta on tullut koko kansan viihdettä, eli sinänsä kulttuurin tauko ei onneksi jätä ammottavaa aukkoa arkipäivään. Ennen seurattiin Kardashianeita ja kissavideoita, nykyään vahdataan innoissaan kuinka suurella prosentilla on bussissa maski päässä ja montako tartuntaa on enemmän kuin eilen. Olen viettänyt suuren osan korona-ajasta maissa, joissa on maskipakko. Eipä kyllä paljoa vakuuta tämän säännön hyödyllisyydestä me kaikki kuuliaiset ihmiset, jotka nyimme viidettä päivää samaa kankaanpalasta naamamme eteen aina, kun joku voisi nähdä.

Että joo, häpeän voimalla tästäkin läpi sitten. Vuoden läpi olen yrittänyt treenata, koska hävettäis se, että en treenaa. Se, että ei oo esityksiä, että ei ole ryhmää ympärillä, jonka kanssa treenata, tai oikeastaan mitään, mitä odottaa ei paljoa lisää motivaatiota. Onneks on häpeä. Leivoin keväällä kaikenlaisia juttuja kun hävetti, että poikaystävän vanhemmat kokkasivat meille koko ajan viettäessämme ulkonaliikkumiskieltoa heidän luonaan. Suomi-ikävässäni tein jopa karjalanpiirakoita. Ikävä kuitenkin onnistuu haihtumaan aina avatessani somen ja sanomalehden: vuoroin syytellään jokaista ihmisryhmää koronan levittämisestä; nuoret ei jaksa noudattaa suosituksia, vanhukset ei ota uhkaa vakavasti ja menee kauppaan, baareissa notkujat hävetkää, saakelin lomamatkustelijat eikö nyt kerran voisi jäädä kotiin, minä itse tein kunnolla, mutta kun kaikki muut kusi tilanteen niin katsokaas nyt mihin päädyttiin. On helpompaa ottaa tämä yksinäisyys, mitä nyt koen puuhastellessani piilossa mitä pystyn, kuin tulla Suomeen, jossa voimassa on kahden maan taktiikka: Suomi ja ulkomaat. Ulkomailla on korona.

Disneyland myös julisti Ranskan toisen ulkonaliikkumiskiellon portailla kiinnioloaikansa: 14. joulukuuta asti, ja taas 1.4 alkaen helmikuun puolelle. Tästä viisastuneena pyyhin mielessäni kalenterista pois kaikki nyt vireillä olevat keikat helmikuulle saakka, olettaen, että suurempien rahojen kanssa toimivilla on parempaa tietoa tilanteen ja rajoitusten kehittymisestä.

Ja samaa logiikkaa seuraten taas (koska kaikesta huolimatta aina joku innostuksen kipinä mut nostaa näistä synkistä keloistani takaisin puuhastelemaan): Cirque du Soleil nousi pois konkurssista viime viikolla. Tämä vähäsen nostaa toivoa sitä kohtaan, että joskus taas tapahtuisi jotain. Henkilökohtaisesti en kyllä yhtään ihmettele, jos sirkusartistien määrä romahtaa ensi vuosien aikana. Ei tämä työ helppoa ollut ennen kaikkia näitä rajoituksiakaan, ja nyt ollaan noustu jollekin ihan eri tasolle haasteen suhteen. 

Kuvituksena Hesarista 30.11 sopiva Fok it -sarjis.

Screen%20Shot%202020-12-01%20at%2021.05.

torstai, 19. marraskuu 2020

Sirkuksen sanoittamisesta; kuka sanoittaa ja kenen ääni kuuluu?

Kirjoitus on uusi versio aiemmasta blogitekstistä: ”Who you gonna call -Ghostbusters I kolme miesoletettua norsunluutornissa” (Aiempi versio tekstistä ja sen kommentit tämän uuden version jälkeen)

Alkuun;

Alkuperäisen tekstin tarkoitus ei ollut korostaa tai kritisoida yksittäisiä henkilöitä, arvostella heidän ammattitaitoaan tai osaamistaan. Tarkoitukseni ei siis missään nimessä ollut arvostella Sirkus 2.0 podcastin pitäjien, kouluttajien pätevyyttä. He ovat päteviä, ja tärkeällä asialla. Mutta koska kenenkään kokemusta ei voi sivuuttaa, haluan pyytää anteeksi. Toivonkin nyt voivani oikaista muutamia seikkoja, tehdä jonkinlaisen korjausliikkeen.

Oma henkilökohtainen tarkoitukseni tässä blogissa on toimia keskustelun herättäjänä. Otan rohkeasti ja tässä tapauksessa jyrkästikin kantaa sirkusalaa koskeviin tai siihen liittyviin asioihin. Kirjoittaessani näitä tekstejä, pyrin esittelemään toisenlaisia ajatuksia, ja tekemään raflaaviltakin tuntuvia aloitteita ja tyylivalintoja. Silti toiveissani ei ole synnyttää lisää vastakkainasetteluja.

En ehkä aina pysty parhaimpaani, olen aloitteleva kirjoittaja ja teen tätä yksityishenkilönä muun työn ohella. Harjoittelen vasta itsekin, miten käsitellä, uudelleen pohtia asioita, osallistua keskusteluun tai herättää sitä.

Tämän tekstin myötä toivonkin, että keskustelu aiheesta voisi edelleen jatkua täällä blogin puolella.


Sirkuksen sanoittamisesta; kuka sanoittaa ja kenen ääni kuuluu?

Ensisijainen pyrkimykseni oli pohtia sitä, kenen ääni tässä ajassa kuuluu ja millä tavoin.

Huoleni kohdistuu tapoihin, joilla asioista ylipäätään puhutaan, ketkä niistä puhuvat tai pääsevät puhumaan. Vaikka kritisoinkin podcastin sävyjä, tarkoitukseni ei ollut arvostella sen tärkeyttä yksittäisenä tekona ja aloitteena. Tätä tarvitaan, pohdintaa ja keskustelua sirkuksesta!

Kirjoittamani tekstin ydinajatus voisi kiteytyä seuraavasti: ketä ajassamme kuunnellaan, ja sen myötä, miten asiat määrittyvät tai miten ne tulevat määritellyiksi. Kenen on mahdollista ottaa osaa keskusteluun?

Aiemmin julkaistuun tekstiin olisi pitänyt lisätä, että Sirkus 2.0 podcast on yksi asia monien muiden aikamme ilmiöiden ja tapahtumien joukossa; esimerkiksi keskustelut sirkuksen dramaturgiasta ja sirkuksen -ja tanssin tiedotuskeskusten yhdistymisestä. Näiden keskustelujen kohdalla mietin samoja asioita, kenen ääni kuuluu ja miten asioita sanoitetaan.

Toivonkin, että sirkukseen liittyvistä asioista keskusteltaisiin yhä moniäänisemmin ja kuuluvammin. Pyydän ja haastan Lahden sirkuskoulun opettajia ja muidenkin sirkuskoulujen nykyisiä ja entisiä opettajia sekä opiskelijoita, alalla toimivia, asian parissa pyöriviä, ja muita kiinnostuneita heittäytymään keskusteluun; kertomaan omista näkemyksistään ja kokemuksistaan.

Sanottakoon vielä, että olen varma, että minä ja moni muukin sirkuksen parissa toimiva olemme hyvin monesta asiasta samaa mieltä Sirkus 2.0 pitäjien kanssa, mitä tulee esimerkiksi kehotietoon ja pedagogiikkaan. Mietin, voisiko kyseinen podcast tarjota alustan laajemmalle keskustelulle sirkuksesta, kutsua muitakin sirkustietäjiä mukaan lähetyksiinsä? Tämä on minun haaveeni, stronger-together aloite, terveemmän sirkuskulttuurin ja treenaamisen puolesta.

Yhteen tuleminen ei minulle tarkoita sitä, että meidän tulisi olla kaikesta samaa mieltä. Eriävät kokemukset ja mielipiteet rikastuttavat kenttäämme! Mitä itse toivon, on moniäänisempää ja moninaisempaa keskustelua sirkuksesta ylipäätään. 

Lopuksi;

Itseäni kiinnostaisi kuulla sirkustekijöiden mietteitä esimerkiksi ’taiteilijayrittäjyydestä’, josta myös ensimmäiseksi julkaistussa tekstissäni kirjoitin!

*SIVURAIDE Pohdin myös yleisesti taidetta, sen tekemistä; taiteilijoiden puskemista yrittäjyyteen. Silmissä ja julkisissa keskusteluissa vilisee trend-alert slogan: "Stronger together", jota muuten myös Lindex käyttää tällä hetkellä ahkerasti mainonnassaan. Rinnakkain taiteen kentällä on kaksi keskustelua; taiteilijoiden yrittäjyys ja yhteisöllisyys. Tässä on valtava ristiriita, jo ajatellen taiteen, taiteilijuuden ja yrityksen, yrittäjyyden eriäviä luontoja. Olenko taiteilijayrittäjänä 'stronger together'; vähentyykö tai helpottuuko nykyinen työtaakkani? Millä tavalla markkinatalouden, yrittäjyyden tuleminen osaksi taiteilijuutta tulee vaikuttamaan esimerkiksi taiteen laatuun, luontoon ja sisältöihin yhä enenevissä määrin? *

 

 

Aiempi versio blogitekstistä

 

Sirkus 2.0 Miesoletettujen trio norsunluutornissa
”Who you gonna call?” - Ghostbusters

 

Sirkus 2.0
https://www.sirkus2.fi/  “Hoida harjoittelusi kuin ammattilainen” -slogan lainattu kotisivuilta

Atte Niittykangas fysioterapeutti, Henri Hänninen liikuntatieteiden kandidaatti, Mikko Rinnevuori kasvatustieteiden maisteri

Podcast kuvaus Spotifyssa: ”Sirkus 2.0:n takana häärii Atte Niittykangas, Henri Hänninen ja Mikko Rinnevuori, joiden tavoitteena on mullistaa sirkusharjoittelu Suomessa ja maailmalla.”

 

 

Podcastissa, Sirkus 2.0, kolme miesoletettua puhuvat muun muassa siitä, miten sirkusharjoittelijan tekninen, fyysinen harjoittelu olisi mahdollisimman optimaalista ts. tehokkainta. He ovat yhtäältä kaikesta samaa mieltä. Vuoropuhelua tai sen myötä usein syntyviä ajatusten haaraumia, oivalluksia, tai keskustelun jatkumoa on turha toivoa.

Sirkus 2.0 kouluttajiksi itseään tituleeraavien Atte Niittykankaan, Henri Hännisen ja Mikko Rinnevuoren tavoitteet kuulostavat hienoilta ja tärkeiltä. Ajattelen, että ylipäätään järkevä ja ergonominen kehonkäyttö, oli sitten kyse mistä tahansa fyysisisestä harjoittelusta, on huomattavan olennaista. Kuitenkin häiritsevän patronizing, monin tavoin yleistävä, ja omaa totuuttaan todisteleva valmis konsensus, ei kutsu minua kanssapohtimaan tai jatkamaan kuuntelua.

Sirkus 2.0 konseptin yhtenä tavoitteena on yleisesti fyysisen (akrobaattisen, sirkus-) harjoittelun järkeistäminen, kestävämpi keho ja ura. Voisiko dialogi, muiden kentällä toimijoiden kanssa, luoda tilaa neuvottelulle, väittelylle, toisille ymmärryksille? Kasvattaa mahdollisten kuuntelijoiden kiinnostusta, kannustaa keskusteluun ja edelleen luoda yhteisöllisyyttä?

Podcast-lähetyksiin voisi kutsua myös muita asianosaisia; sirkusammatillisissa opettavia opettajia, kentällä toimivia sirkustaiteilijoita, tai vaikka alan opiskelijoita, harjoittajia. Myös sukupuolen moninaisuuden huomioiminen on tärkeää. Nyt kuultavat esitykset, puheenvuorot hieman eri tulokulmista, pyrkivät lähinnä vahvistamaan kolmikon yhteisiä totuuksia ja opetuksia. Ei näin – vain näin. Olemme kaikesta samaa mieltä.

Lahden ammatillinen sirkusartistin perustutkinto arvostelun kohteena

Käsittääkseni yksikään näistä itseään sirkuskouluttajiksi brändäävistä yrittäjistä, podcastin tuottajista, eivät ole käyneet sirkuskoulua Suomessa (Koulutuskeskus Salpaus Lahti ammattitutkinto, tai Turun AMK). Silti, varsinkinkin Lahden koulun kohdalla, he tuntuvat tietävän kaiken siitä, mitä opintoihin sisältyy tai ei sisälly. Norsunluutornista huutelun sijaan, kehottaisin tutustumaan kyseiseen koulutukseen tarkemmin, ennen epätosien yleistysten laukomista, esimerkiksi taiteellisen ajattelun olemattomuudesta.


Sirkusta, urheilua vai fysiikkavalmennusta? - Joka tapauksessa, kyse on myös taiteesta

Sirkus 2.0 kohdalla puhuisin Start-up yrityksestä tai kehitystyöstä, jonka palvelut käsittävät esimerkiksi optimaalista fysiikkavalmennusta akrobaattisiin taitolajeihin. Sirkus -käsitteen käyttötarkoituksia ja -tapoja sen sijaan miettisin uudelleen. En väitä, etteikö sirkukseen usein sisältyisi tietynlainen fyysinen suorittaminen, suoriutuminen. Nyt kuitenkin, ko. konseptissa Sirkus 2.0, sekoittuvat urheilijuus, urheiluharrastus, taiteilijuus, taiteen tekeminen sekä yrittäjyys. Mietin taiteen osuutta tai roolia tässä podcastissa, mikä se on? (Kuitenkin, yksi tämän podcastin tekijöistä ja konseptin luojista, on niitä harvoja sirkuksen dramaturgiasta suomeksi julkisesti kirjoittaneita henkilöitä.)...

*SIVURAIDE Pohdin myös yleisesti taidetta, sen tekemistä; taiteilijoiden puskemista yrittäjyyteen. Silmissä ja julkisissa keskusteluissa vilisee trend-alert slogan: "Stronger together", jota muuten myös Lindex käyttää tällä hetkellä ahkerasti mainonnassaan. Rinnakkain taiteen kentällä on kaksi keskustelua; taiteilijoiden yrittäjyys ja yhteisöllisyys. Tässä on valtava ristiriita, jo ajatellen taiteen, taiteilijuuden ja yrityksen, yrittäjyyden eriäviä luontoja. Olenko taiteilija-yrittäjänä 'stronger together'; vähentyykö tai helpottuuko nykyinen työtaakkani? Millä tavalla markkinatalouden, yrittäjyyden tuleminen osaksi taiteilijuutta tulee vaikuttamaan esimerkiksi taiteen laatuun, luontoon ja sisältöihin yhä enenevissä määrin?*

...Sirkus voi olla yhtäältä taidetta, yhtäältä urheilua, harrastus, elämäntapa, viihdettä, tiedettä, miksei myös filosofinen suuntaus...-Tästä alkaisi jo toinen keskustelu-

Syvä tai aito kiinnostus sirkusalaa kohtaan, tai halu tiedon jakamisesta ei välity

Podcastin ja kotisivujen kuvailuista huokuvat kolmikon henkilökohtaiset menestyksen tavoitteet, itsen ja ’absoluuttisen totuuden’ korostaminen, sekä ylhäältä päin opettaminen. Kysynkin, mitkä ovat Sirkus 2.0 konseptin todelliset tavoitteet ja pyrkimykset? Jonkinlainen vallan vaihto, mullistus, tiedon jakaminen vai kutsu vuoropuheluun? 

Lähtökohtaisesti ja ylipäätään minua ilostuttavat kaikenlaiset aloitteet, kirjoitukset, tiedonkeruut ja -jaot koskien sirkusta, sirkusalaa. Tässä mielessä, Sirkus 2.0 podcast, on aloitteena huomionarvoinen, mitä tulee puheenvuoroihin taitolajien, kuten akrobatian terveemmistä treenaamisen tavoista ja pedagogiikasta. Koen, että kyseisellä toimijaryhmällä on monipuolista tietoa, jonka todella soisi jaettavaksi. Nyt kuitenkin sen ulostulon sävy tai tavat eivät tee siitä lähestyttävää minulle sirkustaiteilijana.

Miten voisimme keskustella näistä aiheista enemmän; toisemme kohdaten, yhteen tullen?

sirkus%202.0.jpg

 

KOMMENTIT

toinentila kirjoitti kohteessa

Vastaan tässä O:lle sekä Atte Niittykankaalle: Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli tuoda esiin harmistustani siitä, miten t ä r k e ä ä asiaa tämä Sirkus 2.0 podcast sisältää kehotietoudesta ja pedagogiikasta (niin kuin jo kirjoituksessa mainitsinkin), mutta kuinka podcastin tapa kritisoida traditioita ja esimerkiksi Lahden koulua, ei saa minua jatkamaan kuuntelua, vaikka kuinka haluaisin. Muun muassa edellä mainitut aiheet ovat minulle, ja uskon, että monelle muullekin sirkustaiteilijalle, todella delicate-aiheita; ne voivat herättää häpeää, kiusalliselta tuntuvia sisäisiä ristiriitoja koko omaa nyk. identiteettiä kohtaan, "viedä pohjan". Siltikään kyse ei ole siitä, että asioista ei saisi puhua, päinvastoin. - Ja torneja on! Kirjoituksen ei ole tarkoitus arvostella ketään yksittäisinä henkilöinä. Koen itse kirjoittavani brändistä Sirkus 2.0, joka mielestänii vahvasti henkilöityy ko. kolmeen henkilöön. Erittelen ja avaan kirjoituksessani minussa herääviä ajatuksia ja tuntoja kyseisen podcastin sävystä. Kritisoin, kommentoin, pohdin ja tulkitsen brändiä tai henkilöiden synnyttämää brändiä, ja mietin, mikä on sen tarkoitus? *Tähän väliin mä uudelleen lukisin kursivoidun kappaleen taiteilijayrittäjyydestä. Kirjoitus ei ole henkilökohtainen nettidissaus, vaan oma tulkintani ihmisenä (myös kuluttajana) niistä tiedoista, joita minulle tarjotaan esim. Sirkus 2.0 internetsivuilta. Mutta koska kenenkään kokemusta ei voi sivuuttaa, olen pahoillani henkilöön menevistä argumenteista. Todellakin saa ja pitää olla eriäviä mielipiteitä! Yhteen tulemisella en viittaa siihen, että meidän pitäisi pyrkiä yhteen, yhteiseen lopputulemaan. Pohdin yleisesti, miten me voitaisiin olla 'stronger together' oikeasti kaikkine eriävine mielipiteinemme? Ps. Atte, mä olen monesta asiasta samaan mieltä, siitähän tässä ei ole kyse. Kiitos, että näit sen. Ollaan yhteydessä sähköpostitse! Kiitos molemmille paljon kommenteista, pohdinnoista, ajatusten ja näkemysten jakamisesta.

Atte Niittykangas kirjoitti kohteessa

Kiitos kirjoituksesta! On todella tärkeää, että tuotte esiin myös eriäviä mielipiteitä. Henkilöön menevien argumenttien sijaan toivoisin, että asiat keskustelisivat. En tiedä olemmeko tavanneet, mutta varmaan olisimme useammasta asiasta samaa mieltä. Pidän vuoropuhelua keskeisenä asiana ja mielelläni keskustelisin tekstin asioista lisää. Laitamme teille Sirkus 2.0:n kautta sähköpostia!

O kirjoitti kohteessa 

Joiltain osin olen samoilla linjoilla, toisaalta ajatuksemme eriävät. Kolmikko vaikuttaa linjassaan ja mietteissään yhtenevältä. Tämä voi olla todellisuus tai tietoinen valinta. Uskon, että he ovat valinneet tyylin, jossa ainoastaan myötäilevät toistensa ajatuksia. Kun kolmen eri alan tekijät ovat samaa mieltä monesta asiasta antaa se vakuuttavan kuvan. Kannanotot ovat provosoivia ja olen huomannut niiden herättävän paljon tunteita puolesta sekä vastaan. Ne ovat myös monilta osin tieteelliseen tutkimukseen nojaavia, joka vaikeuttaa asioiden kiistämistä. 

Norsunluutorni mielikuvana on todellinen. Toisaalta sirkusmaailma on täynnä myyttejä ja näin-on-aina-tehty periaatteita, joita Sirkus 2.0 poppoo yksinään haastaa. En ainakaan tiedä muita julkisesti alalla toimivia, jotka samassa mittakaavassa kritisoivat ja antavat parannusehdotuksia alan käytäntöihin. He antavat kovaa vastusta Lahden suuntaan ja toistaalta Lahti sekä Turku ovat omissa torneissaan pysyneet tietääkseni hiljaa. Missä se vuoropuhelu on ja kuka sitä jäädyttää?

 Ymmärrän täysin jos ulosanti tai sen tyyli ei miellytä. Tämä on kuitenkin mielipidekysymys ja onkin syytä katsoa asiasisältöä pinnan alla. Se on nykyaikaista ymmärrystä ihmiskehosta, jota sirkusmaailmasta yleisellä tasolla puuttuu. Sirkus 2.0 ryhmällä eivät meriitit tai koulutus mielestäni riitä sirkuksen taiteellisen puolen syväluotaamiseen ja he eivät sitä toisaalta kovin paljoa tee. He keskittyvät siihen missä ovat ammattilaisia: kehon fyysisten toimintojen ymmärtämiseen ja tuovat sen sirkuksen kontekstiin. Kysymys kuuluukin miksi heidän täytyisi olla kaikenkattava, kaikkialle kurottava instanssi? Sirkus on kaikessa laajuudessaan niin valtava, ettei kolme ihmistä mitenkään kykene käsittelemään sitä ammattimaisesti joka suunnalta. Kysymys siitä kuinka voisimme keskustella näistä asioista enemmän on tässä. Puhumalla asioista julkisesti, ottamalla kantaa ja perustelemalla. En koe, että sirkusmaailman täytyisi ”tulla yhteen”. Monipuolisuus on myös sitä, että asioista ollaan erimielisiä. Rakentava keskustelu on avain ja tämä blogi, sekä Sirkus 2.0 tekevät sitä jo nyt erinomaisen hyvin. Provosoivat ja hyvin perustein esitetyt aloitukset ovat sitä, jota sirkus tarvitsee kehittyäkseen.

 

 

 

 

keskiviikko, 5. elokuu 2020

Sirkus nyt

Emma Vainion kirjoittama Sirkus nyt -kirja ilmestyi jo viime vuonna, mutta itse olen ollut eri paikoissa oman kirjakappaleeni kanssa ja sain sen vasta nyt luettua. 

Sitä mä mietin, että kyllä kaikki te suomalaisen sirkuksen pioneerit ootte olleet rohkeita. Ja saaneet lopulta ihan tosi paljon aikaan aika vähässä ajassa paljon hankalemmissa olosuhteissa, en mä osaa edes kuvitella.

Toinen huippuhetki kirjassa itelle oli oppia tämä:
"Pikkuhiljaa Herman Såltinin maine taitavana ja rohkeana temppuilijana kasvoi, ja lopulta hän esiintyi vuosia Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa. Såltinin bravuuri oli numero, jossa hän ajoi ison, puusta rakennetun surmanajopallon sisällä pystysuoraan ylös ja alas polkupyörällä. Suomalaistaituri esitti polkupyöräsurmanajoa aikoinaan ainoana maailmassa, ja temppu oli mahdollisesti hänen oma keksintönsä."

..polkupyörällä !

Olen onnistunut ajattelemaan toisenkin ajatuksen viime aikoina jonka ajattelin kirjoittaa tänne. Muutamana hetkenä urani aikana olen ihaillut eräiden esiintyvien taiteilijoiden nöyryyttä. Tai en tiedä mikä olisi oikea sana, teeskentelemättömyys, ylpeyden puute, avoimuus epäcoolille tilanteelle.

1. Useiden mielestä nykypäivämme paras jonglööri esiintyy Suomen Kansallisoopperan suurella lavalla heittäen tuplia soihduilla palava hattu päässä. Hän on myös käyttänyt selkeästi tunteja tutkien rantapallojongleerauksen mahdollisuuksia ja toimii eräänlaisena taustatanssijana kangasakrobaatille. Samaan aikaan takahuoneessa hän filmaa tulevia hittivideoitaan yhdistäen milleniaalin pettämättömällä tyylitajulla superteknistä jongleerausmateriaalia, karhupukua ja minitrampoliineja.

2. Cirque du Soleilin konkurssin myötä 10 vuoden työsopimuksen päätyttyä tyhjän päälle jäänyt cyr-artisti tekee pieniä puistoesityksiä kotikaupungissaan, mm. juuri siinä puistossa missä vietti koko nuoruutensa harjoitellen jongleerausta ja akrobatiaa sirkusystäviensä kanssa. Puistossa on lapsille kahluuallas. Esitystä varten artisti pukee kimaltelevat speedot ja uimarenkaan ylleen, nostaa renkaansa veteen ja saa yleisön nauramaan koomisella balettiesityksellään kahluualtaassa Chopinin tahtiin. 

Ei itseironisesti, vaan anteliaasti. On näitä muitakin, tässä nyt värikkäimmän muiston päähäni jättäneet.

maanantai, 25. toukokuu 2020

Työn ja muun elämän mahdollisimman täydellinen yhteensulauttaminen – irrallisia havaintoja

Ajatukseni työstä ja sen tekemisestä, pohdinnoista taidealalla toimivan henkilön arjesta ja arvosta ovat kulkeneet useita reittejä, nostaneet tunnetasoni ääripäästä toiseen ja saaneet minut kokemaan niin totaalista epäoikeudenmukaisuutta kuin äärimmäistä etuoikeutustakin. Oman mielenterveyteni ja mahdollisimman hyvän onnellisuusasteen saavuttamiseksi olen viime vuodet pyrkinyt kaikkien elämäni osa-alueiden yhdistämiseen päivittäisellä tasolla. En jätä töitä ”töihin” illaksi, työkaverini ovat usein läheisimpiä tuntemiani ihmisiä, hyväksyn, että esiintyvänä taiteilijana olen enimmäkseen töissä lomalla ja viikonloppuisin (silloinhan meitä tarvitaan, toimittamaan tekemistä työssäkäyvien massojen vapaa-aikaan), päivässäni, viikossani ja vuodessani ei ole selkeää toistuvaa kaavaa, ei aamurutiinia eikä kotipaikkakuntaa. Vastaan virallisiin kysymyksiin itsevarmasti oikeilla puolitotuuksilla välttääkseni marginaalisen elämäntavan tuomia ongelmia, ja jatkan keskustelua ystäväni kanssa kuukausien jälkeen kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan välissä.

Työ on jonkun tarvitsema vastapalvelu, josta ollaan valmiita antamaan rahaa. Havaitsemani tarve sirkustaiteelle ei ole päätä huimaava nyky-yhteiskunnassa (tai siis, omasta mielestäni tämä on erityislaatuisen tärkeää ja haluaisin että mahdollisimman moni huomaisi sen, siksihän tällä alalalla teenkin töitä. Ne kuuluisat ”kaikki muut” eivät vain vielä ole täysin valaistuneita). Lääkärien, ruokakauppojen ja vedenpuhdistuslaitoksen katoaminen herättäisi ansaitusti enemmän mielipahaa kuin sirkuksen. Olen päätellyt työskenteleväni bonus-alalla. Yleinen mielipide ruksinee ”kyllä” kysymykseen Onko sirkus hyvä asia? ”ehkä” kysymykseen Aiotko nauttia sirkuksesta lähiaikoina? Ja kysymykseen Miten, kommentoi vastaustasi olisi oikea vastaus ”tykkäämällä somepostauksesta” mikäli rehellisyys viimeinkin perisi maan. Tässä sitä on istuttu koronapäissään sisätiloissa nyt yli 2kk, ja on hyvin selvää, että me taiteilijat olemme viimeiset, jotka kutsutaan takaisin yhteiskunnan aktiivisiksi toimijoiksi. Tai siis, jotka ihan itse kutsumme itsemme takaisin juhliin kun aika on taas kypsä.

Mutta niin, se elämän ja työn fuusio. Tiedän, että suurin osa ihmisistä pyrkii päinvastaiseen. Kulman takana vaanii työuupumus, parisuhde kärsii, pitää tuntea omat rajansa, töitä tehdään jotta olisi varaa vapaa-ajallaan tehdä mitä haluaa ja niin pois päin. Itselleni tuntuisi kuitenkin kummalliselta jakaa persoonani ja kehoni eri lokeroihin, jotka jotenkin mystisesti aktivoituisivat ja sulkeutuisivat kellon ja kalenterin määräämässä järjestyksessä. Aivoni tuottavat ajatuksia päivän halki, ja ne usein liittyvät sen hetken mielenkiintooni, joka ihan tosi usein liittyy jotenkin ammattiini. Treenistä väsynyt kehoni ei yhtäkkiä muutu pirteäksi vapaa-ajan kehoksi treenin loputtua. Ammatti-minän mielipiteet ja argumentit eivät ole tippaakaan viisaampia kuin jokapäiväinen maailmankatsomukseni ja niitä värittävät aivan samat kognitiiviset vinoumat kuin yksityishenkilö-minääni. Ja jos tähän rakastamaani luovaan kaaokseen ikinä tulisi perheenlisäystä, olisi mahdotonta tarjota rutiineista, pysyvistä paikoista ja samoista sosiaalisista kanssakäymisistä rakentuvaa rinnakkaistodellisuutta.

Ihmiset ovat monitahoisia ristiriitaisia kokonaisuuksia, ja haluaisimme nähdä heidät ja itsemme yksinkertaisempina ja helpommin ymmärrettävinä sarjakuvahahmoina. Hyvikset olisi hyviksiä ja pahikset pahiksia, olisi helppoa valita ketä tukee ja arvostaa. Oscar-palkittu ohjaaja on yksi ja sama henkilö kirjoittaessaan mestarituotoksensa kuin raiskatessaan alalle pyrkiviä naisia, maailmankuulua popmusiikkia säveltävä musikaalinen nero voi olla pedofiili, ja samalla hänen musiikkinsa on tuottanut iloa ja turvaa miljoonille. Itse olen sama henkilö mahtavana kaverina, joka kutsuu akrobaattiystävänsä projektin jäseneksi kuin kusipäätyönantajana joka ei suostu maksamaan hänelle muuta työryhmää enempää, vaikka hänellä on lapsi ja suuremmat elinkustannukset.

Työ- ja privaattiminän yhdistäminen on myös yritys välttää katkeroitumista. Työni takia kokemani hetket eivät aina ole mukavia. Työntäessä parin tonnin peräkärryä jäisellä maalla keskellä yötä kaksistaan (epätoivoista) on mahdotonta olla ajattelematta, että tämä on varmasti jonkun vika. Viikonlopun aikana saatuaan 3 häätöä tyhjältä maa-alueelta, jossa kukaan ei tehnyt mitään, ja epäluuloisten ohikulkijoiden huomautellessa ettemme ole paikallisia saa aavistuksen siitä, kuinka meidät on opetettu pelkäämään muukalaistunkeilijaa. Koska emme ole valinneet ulkonäkömme puolesta näyttää rikkailta, junassa tuntematon mies kehoittaa kohteliaasti partneriani ajamaan parran, sillä siellä on koronavirus. Ohi kulkeva parrakas konduktööri ei saa samaa kehoitusta, sillä hänen partansa ääriviivat ovat saksilla siistityt ja merkkifarkuissa ei ole työn tuottamia kulumia. Me olemme valkoihoisia, pienikokoisia ja yleisten ennakkokäsitysten mukaan aika harmittoman näköisiä. En osaa edes kuvitella, millaista olisi johonkin vähemmistöryhmään kuuluvalla samassa tilanteessa.

Kulutan palkatta päivittäin tunteja lähettäen sähköposteja ihmisille, jotka kaikki vastaavat minulle palkallisten työtuntiensa puitteissa, jos vastaavat. (Pieni sivuhuomautus alan uusille tulokkaille, 1 vastaus / 15 lähetettyä sähköpostia eli 6% on hyvä saavutus, älkää lannistuko! Ja kenelläkään toisella ei ole helpompaa.) Koko sirkusalaa ei olisi olemassa ilman meitä sisällöntuottajia (ja en nyt tarkoita somepostauksien valmistelua, vaan taiteilijoita), ja kuitenkin säännöllisesti todistelen ammattitaitoani, visiotani ja hyödyllisyyttäni. Rehellisyyden nimissä ihan bonustahan tässä vain ollaan, minä ja elämäni, eikä mikään universaali elinehto. Kaikki kokemani on henkilökohtaista, mutta samalla minun itseni valitsemaa.

Kokeilin menneisyydessä sitä ”tavallista” elämää, jossa töistä palataan kotiin, eikä sirkus liity vapaa-aikaan 8 vuoden ajan. Se oli ihan mukavaa, mutta en koe tarvetta uusia tätä koetta. Koen eläneeni siitä elämästä jo parhaat puolet, kiitos siitä eksälleni. Nyt haluan löytää jotain muuta.

Harrastuksethan veisivät pois ajatuksia ”töistä”, mutta minun on aivan mahdotonta keksiä jotain, joka ei menisi kategoriaan hyötyleikit. (Hyötyleikki -substantiivi. Termi sirkusta sisältämättömälle harrastukselle, joka kiinnostaa siksi, että opittua taitoa voi hyödyntää joko lavalla tai muussa esityksentekoprosessissa). Sille on syynsä, että olen akrobaatti. En tiennyt nuorena, että kaikki olettamani vapaa-ajan ”hyödyttömät” aktiviteetit kuten telinevoimistelu, musiikki, ompelu ja puissa kiipeily olivat lopulta ainakin puolet siitä koulutusmäärästä, jota hyödynnän tällä hetkellä ammatissani. Haluan liikkua. Ahdistaa olla tekemättä mitään, oppimatta mitään, saavuttamatta mitään ja haaveilematta mistään. Kehoni keksii ties mitä vaivoja jos en liiku.

Olen vapaaehtoisesti ja kenenkään pakottamatta priorisoinut 21 vuoden ajan aikaani asioille, jotka nykyään liittyvät sirkukseen. Näin ollen koen tekeväni töitä vapaaehtoisesti ja kenenkään pakottamatta. Ahdistukseni sirkusalalla työskentelyn hankaluutta kohtaan laski dramaattisesti ymmärrettyäni, että saan lopettaa ihan koska haluan, eikä se vaikuta juuri kenenkään elämään. Tämän shovel yourself out of the shit -työpajan jälkeen minulla ei ole pienintäkään epäilystä, ettenkö kouluttautuisi johonkin toiseen ammattiin ihan tuosta vain. Oletan olevani monien mielestä maaninen perfektionisti-addikti, joka kyllä jossain vaiheessa sitten rauhoittuu. Oletus on ehkä tosi, mutta täällä minä olen nyt tämän kehon ja mielen kanssa yrittäen vaan parhaani selvitä, aivan kuin kaikki muutkin.

Vapaan kentän ongelmallisista työoloista puhuttaessa en vain keksi, että kuka lopulta olisi vastuussa, että asiat eivät olisi niin kuin ne ovat. Olen esiintynyt muutamia kymmeniä kertoja kipeänä, pahimmillaan lievää ruokamyrkytystä lääkkeillä piilottaen tunnin ajaksi. Ei ollut kivaa, mutta olisi teennäistä väittää, etten tule tekemään sitä uudestaan. Tätä on vaikea selittää niin, etten tule täysin väärinymmärretyksi tai triggeröi burnoutista kärsiviä, mutta yritän kuitenkin: sirkusalalla vallitseva The show must go on mentaliteetti on ollut minulle voimavara, henkinen tukipilari, joka auttaa vaikeiden hetkieni yli. Vähän kuin uskonnollisille ihmisille ehkä rukous toimisi. Irrationaalinen, uskomukseen perustuva käsitys ”korkeammasta tahosta” ja pyrkimyksestä kohti ”hyvää”, jonka voimalla voi ylittää itsensä ja pystyä enempään kuin itsestäni uskoin. Se on ajatus jostain itseäni laajemmasta yhteisöstä. Henkilöistä, joiden kanssa kokisin hengenheimolaisuutta. Se on myös toive, että tekemäni asiat olisivat tärkeitä yhteiskunnassa, ja että tulevaisuudessakin olisi erilaisia elämänvalintoja tekeviä henkilöitä vastapainona vallitseville normeille.

  • Henkilötiedot

    toinentila2019@gmail.com